Kerrotaan nyt heti ensimmäiseksi että inspiraatio tähän postaukseen tuli Ykän äskeisestä
muistelopostauksesta eli lähinnä siitä Tupolev-Zero virityksestä. Itseasiassa taisin muinoin lupailla hänelle tekeväni joskus blogauksen Tikkakosken Ilmailumuseosta, mutta enhän minä koskaan tee sitä mitä lupaan. Joten esitelläänpä sen sijaan tänään Venäjän Ilmavoimien Keskusmuseota Moskovassa.
Monino on yksi maailman suurimmista Ilmailumuseoista ja jos haluaa nähdä nimenomaan Suuren ja Mahtavan tekemää lentävää ryssänrautaa, niin se on aivan ehdoton vierailukohde. Esillä on myös lukuisia prototyyppejä ja "pelottelumalleja" eli koneita jotka ei koskaan tulleet laivuepalvelukseen, mutta joista sopivasti vuotamalla säikyteltiin länttä, että "meilläpä on kehitteillä tälläisiäkin mörköjä". Siis koneita joita ei voi nähdä missään muualla.
Vaikka Moninon lentotukikohta on käytöstä poistettu, alueen kasarmeilla toimii yhä Venäjän avaruuspuolustusjoukkojen koulutuskeskus. Takavuosina ulkomaalaiset museovierailijat tarvitsivatkin sisäänpääsyä varten erillisen luvan, kunnes joitain vuosia sitten museoaluelle on rakennettu oma sisäänkäynti ja ylimääräistä byrokratiaa ei enää ole. Moninoon pääsee Moskovasta junalla, toki lähimmältä asemalta on museolle matkaa, joten varsinkin porukalla liikuttaessa diili jonkin taksisuharin kanssa on varteenotettava vaihtoehto. Matkaa keskustasta ei ole kuin muutama kymmenen kilometriä, joka toki Moskovan ruuhkissa saattaa sekin viedä aikaa.
Museoalueella on pari isoa hallia joissa on pääasiassa vanhimpia koneita. Pääosa kalustosta on kuitenkin esillä taivasalla. Halleissa on näytillä myös moottoreita, aseita ja muuta oheisreksvisiittaa. Mutta pääosin oheisinformaatio ja niinsanottu näyttelyaineisto on vähäistä. Pääosassa ovat nimenomaan koneet. Ja niitä sitten riittääkin, kaikkiaan melkein 200 kappaletta. Koska tämä postaus väistämättä paisuu, jaan sen suosiolla kahteen osaan ja esittelen tällä kertaa vain tuota Suuren Isänmaallisen Sodan aikaista rautaa.
 |
| Tupolev SB-2 |
Tupolev SB-2 oli Neuvostoliiton ensimmäinen moderni pommikonetyyppi. Uutta olivat niin umpiohjaamo kuin kokometalliverhoilukin. Konetyyppi sai tulikasteensa Espanjan sisällissodassa ja niitä osallistui myös Japanin-Kiinan sotaan kolmekymmentäluvun lopulla. Talvisodassa se aiheutti ikävän yllätyksen Suomen ilmavoimille, sillä se oli jonkin verran nopeampi kuin meikäläisten pääkalustona toiminut Fokker DR-21 hävittäjä. Sotasaaliiksi saatuja (osa saatiin saksalaisilta) SB2 koneita oli ilmavoimiemme käytössä yhteensä 20 kpl. Pääasiallinen käyttötarkoitus oli meillä merivalvonta. Arvot: nopeus 425 km/h, toimintasäde 1000 km ja pommikuorma vaatimaton 500 kg. Koneita valmistettiin noin 6500 kpl ja viimeiset poistuivat käytöstä Espanjan ilmavoimista vasta 50-luvulla.
 |
| Iljušin Il-2 Šturmovik |
Šturmovik maataistelukone lienee sodan aikaisista neukkukoneista se kaikkein kuuluisin. Jopa Stalinin omien sanojen mukaan ne olivat Punailmavoimille yhtä välttämätöntä kuin leipä ja hengitysilma. Konetyypin eri versioita valmistettiinkin yli 36 000 kappaletta (ja sen parannettua versiota Il-10 vielä yli 6000 kpl). Eli enemmän kuin mitään muuta konetyyppiä koko sodan aikana.
Il-2 oli vahvasti panssaroitu ja raskaasti aseistettu matalalla operoiva rynnäkkökone, joka kantoi tarvittaessa kahden konekiväärin ja kahden 23 mm panssariläpäisyammuksin varustetun tykin lisäksi kahdeksan rakettia ja 400 kiloa pommeja. Ymmärrettävästi kone oli hidas ja kömpelö, mutta vastapainona se kesti hyvin torjuntatulta ja oli vaikeasti torjuttavissa. Ei sitä turhaan kutsuttukaan "lentäväksi tankiksi". Tekniikkaa: moottori 1720 hv, nopeus n 400 km/h, max lentomatka 720 km.
Aivan oikein. Siinähän on selvästi C47/DC-3. Mutta venäläiset ostivat jo v.1936 21kpl DC-3 koneita ja hankkivat samana vuonna sille myös valmistuslisenssin. Piirrustukset modifioitiin metrisiin mittoihin ja koneeseen sovitettiin venäläiset Švetsov ASh-62IR -tähtimoottorit. Li-2:a valmistettiin yli 6000 kpl ja DC-3:n tavoin se pysyi sosialistisessa maailmassa laajalti käytössä aina 60-luvulle asti. Mielenkiintoista kyllä DC-3:n valmistuslisenssi myytiin v.1935 myös Japaniin ja sikäläinen versio Showa/Nakajima L2D oli sodan aikaan kuljetuskonetyyppinä myös Japanin ilmavoimille. Näin ollen DC-3:n eri variaatiot olivat tärkeitä kuormajuhtia kirjaimellisesti kaikilla mahdollisilla sotarintamilla.
Museon harvoja vanhempia siviilikoneita edustakoon tämä pitkänmatkan pommikonesuunnittelun pohjaksi rakennettu koekone ANT-25, jolla lennettiin 30-luvulla lukuisia matkaennätyksiä. Pisin lienee eräällä versiolla Moskavasta San Franciscoon v.1937 tehty 11 500 kilometrin lento joka taittui n. 62 tunnissa. Koneita valmistettiin vain 16 kpl ja pitkänmatkan pommikonesuunnitelmat hautautuivat Stalinin puhdistuksiin. Uusi ilmasodan doktriini määritteli neuvostoilmavoimien tehtäväksi puna-armeijan tukemisen rintaman lähialuella ja ensimmäiset ns. strategiset pommikoneet tulivatkin käyttöön vasta toisen maailman sodan jälkeen. Tekniikkanälkäisille: 750 hv Mikulin V-12 nestejäähdytetty moottori, nopeus n 250 km/h, siipien kärkiväli peräti 34 m.
Polikarpov 1-15 otettiin laivuepalvelukseen jo v.1932 ja myös se sai tulikasteensa Espanjan sisällissodassa. Talvisodan aikaan tuo varsin ketterä konetyyppi oli jo hieman vanhentunut, mutta taitavan lentäjän käsissä se oli edelleen varteenotettava vastus Suomen silloisille hävittäjille. Suomalaiset saivat itsekin muutamia sotasaaliskoneita ja jatkosodan aikana eri 1-152 ja 1-153 versioita ostettiin myös Saksan sotasaalisvarastoista. Kaikkiaan 1-15 koneita oli Ilmavoimilla käytössä yli kolmekymmentä. Niitä käytettiin lähinnä koulutukseen mutta 1-153 versiota myös tiedustelukoneena. Mainittakoon että v.1944 Korpiselällä tiedustelulennolla ollut suomalainen Polikarpov 1-153 lentue kohtasi kaksi venäläisten P-39 Airacobra hävittäjää ja seuranneessa kahakassa Härmäläinen kersantti Vilho Rinkineva ampui alas yhden Airacobran. Ilmasodan historiaan kuuluva suoritus ilman muuta, niin eritasoisista koneista sentään oli kyse.
Vuonna 1935 käyttöön otettu DB-3 ei ollut erityisen merkittävä konetyyppi. Vaikka se lasketaankin keskiraskaaksi pommittajaksi, käytettävyyttä rajoitti, että siihen voitiin lastata max kooltaan 100 kg:n "pikkupommeja". Konetyypin tähtihetki (jos unohdetaan Suomen pommitukset ) lienee se kun kaksi Viron Saarenmaalta toiminutta DB-3 laivuetta osallistui v.1941syksyllä Stalinin määräämiin kostopommituksiin Berliiniin. Kaikkiaan konetyyppiä rakennettiin n. 1500 kpl. Suomen ilmavoimilla oli jatkosodassa käytössään muutamia Suomen ja Saksan sotasaaliiksi saamia DB-3 koneita. Numeroita: max pommikuorma 2500 kg, toimintasäde 1900 km, nopeus 439 km/h, lakikorkeus 9300 m.
Yak-9 sai tulikasteensa -42 Stalingradin taisteluissa, mutta massiivinen tuotanto pääsi vauhtiin v.1943 kun USA lisäsi duralumiinin toimituksiaan Venäjälle. Yak-9 oli ensimmäinen neuvostokonetyyppi joka oli ominaisuuksiltaan tasaveroinen saksalaisten parhaille hävittäjille. Niinpä sen eri versioita valmistettiinkin lähes 17 000 kappaletta. Valmistus jatkui pitkään sodan jälkeenkin ja Yak-9 osallistui myös Korean sodan taisteluihin. Konetyypin suuriin saavutuksiin kuului ensimmäinen venäläisten tekemä Me 262 suihkuhävittäjän pudotus. Tämä tapahtui maaliskuussa 1945 kun luutnantti Sivko ampui alas Yak-9:llä yhden Me 262:n joutuen tosin pian itse toisen Me 262:n saaliiksi.
PE-2:n suunnittelu aloitettiin vankileirillä, sillä 1937 sen suunnittelija Vladimir Petljakov oli Stalinin puhdistuksissa vangittu kansan vihollisena, kuten lähes koko muukin Tupolevin suunnittelutoimiston väki. Alunperin koneesta piti tulla Me-110 kaltainen raskas, korkealla operoiva kaksimoottoirinen hävittäjä pommikoneiden torjuntaan. Kun Saksan ja Neuvostoliiton suhteet lämpenivät v.1939 ja Puna-armeijan edustajille esiteltiin Saksassa Ju-87 ja Ju-88 syöksypommittajia, päättivät neukut että meille tuollaisia kans. Peltjakovin jo pitkälle edennyt projekti oli lähinnä tarvittavaa, joten se päätettiin muokata hävittäjästä syöksypommittajaksi. Mm ohjaamon paineistuksesta ja moottoreiden ahtimista luovuttiin ja sen sijaan mm. vahvistettiin runkoa ja kehiteltiin koneeseen välttämättömät syöksyjarrut. Kontruktiosta tulikin varsin onnistunut ja niitä valmistettiin sodan aikana n. 10 000 kpl. Aikanaan koneesta kehitettiin loppuun myös se hävittäjäversio, joka sai tyypikseen Pe-3, mutta sitä käytettiin lähinnä rynnäköintiin.
Suomen ilmavoimilla oli käytössään 8 kpl sotasaalis-"pekka-eemeliä". Niitä käytettiin vähäisessä määrin tiedustelukoneina. Käyttöä rajoittivat huollon hankaluus ja ennenkaikkea koneen suuren nousu- ja laskunopeuden vaatima pitkä ja hyvä kiitorata. Ja vähän numeroita: nopeus 525 km/h, pommikuorma 1000 kg, max lentomatka 1900 km.
Kaikki tuntevat saksalaisen rakettimoottorihävittäjän Me 163, mutta kuinka moni on tiennyt että Neuvostoliitto kehitteli omatoimisesti vastaavaa? Nopean rakettikoneen esisuunnittelu aloitettiin jo vuonna 1938 ja viimein vuonna 1942 päästiin ensimmäisiin koelentoihin. Kone nimettiin sen suunnitelleiden insinöörien mukaan Bereznjak-Isajev BI-1:ksi. Kaikkiaan koneesta tehtiin 7 eri kehitysveriota mm. erilaisilla moottoreilla ja testejä jatkettiin vuoteen 1945 asti. Alumiinista ja vaneerista rakennettu BI-1 kärsi suurilla nopeuksilla erilaisista värinöistä, joista ei koskaan päästy eroon. Ainakin yksi koneista tuhoutui koelennolla maahansyöksyssä, jolloin koelentäjä Grigori Bahtšivandži sai surmansa. Kaikkiaan koneilla tehtiin 12 koelentoa rakettimoottori toimien. Museon kone on myöhemmin rakennettu replika, alkuperäisiä koneita ei tiettävästi ole säilynyt.
WWII:n aikana USA "lahjoitti" Lend&Lease ohjelman perusteella Neuvostoliittoon mm. 15 miljoonan sotilassaapasparin, 375 000 kuorma-auton ja 50 000 Jeepin lisäksi lähes 15 000 lentokonetta. Niistä yli kolmasosa oli Bell P-39 Airacobria ja sen paranneltuja P-63 Kingcobra versioita.
Konetyyppi oli rakenteeltaan erikoinen, sillä sen moottori sijaitsi ohjaajan takana ja voima välitettiin potkurille pilotin jalkojen välistä pitkällä kardaanilla. Näin nokkaan jäi enemmän tilaa aseistusta varten. Sinne sijoitettiinkin peräti 37 mm tykki. Lisäksi siivissä oli "normit" neljä konekivääriä. Tulivoimaisuudestaan huolimatta tyyppi ei osoittautunut kovinkaan hääppöiseksi hävittäjäksi. Se oli alkuversioissa hieman alitehoinen ja varsinkin ilman ammuskuormaa takapainoinen, jolloin se oli hankalasti hallittava ja suistui helposti laattakierteseen. Lisäksi kulku ohjaamoon tapahtui poikkeuksellisesti "sivuoven" kautta, joka aiheutti hätätilanteessa ongelmia. Hyppäämään joutunut lentäjä osui suurella todennäköisyydellä sivuperäsimeen. Kingcobrassa toki osa noista ongelmista saatiin paranneltua. Pääosa valmistetuista koneista toimitettiinkin Neuvostoliittoon. Myös Britit lahjoittivat sodan alussa ostamansa Airacobrat sinne Churchillin lahjana. P-63 numeroina: moottori Allison V-12 1800 hv, nopeus max 660 km/h , toimintamatka 725 km, lakikorkeus 13 100 m.
Enola Gay? Ei sentään, mutta vähän sinne päin. Vuonna 1944 Neuvostoliiton käsiin päätyi nimittäin hätälaskujen seurauksena 3 ehjää amerikkalaista B-29 Superfortress pommikonetta ja he "kehittivät" niiden avulla lähes ( tuotantoteknisistä syistä metrisiin mitoituksiin modifioitu) täydellisen kopion, joka sai nimen Tupolev Tu-4 ( NATO koodinimi "Bull" ) Kone oli NL:n ensimmäinen kaukopommittaja ja kun NL vielä v. 1949 laukaisi ensimmäisen atomipomminsa, amerikkalaisten järkytys oli suuri. Paitsi pommi, NL:llä oli myös kyky kuljettaa se Amerikan mantereelle. Tu-4:a rakennttiin arviolta 1200 kappaletta ja se oli käytössä myös Kiinan ilmavoimilla. 50-luvulla NL:n koneet muutettiin vanhentuneina kuljetuskoneiksi, mutta Kiinassa se pysyi pommikoneena laivuepalvelussa aina vuoteen 1968. Numeroita: pommikuorma max 6000 kg, kantama jopa 6000 km, nopeus max 570 km/h.
No niin, kylläpä se postaus taas venähti.Toivottavasti joku jaksaa lukea loppuun asti. Sitä kylmän sodan rautaa sitten toisella kertaa.
 |
| Lisunov Li-2 |
 |
| Tupolev ANT-25 |
Museon harvoja vanhempia siviilikoneita edustakoon tämä pitkänmatkan pommikonesuunnittelun pohjaksi rakennettu koekone ANT-25, jolla lennettiin 30-luvulla lukuisia matkaennätyksiä. Pisin lienee eräällä versiolla Moskavasta San Franciscoon v.1937 tehty 11 500 kilometrin lento joka taittui n. 62 tunnissa. Koneita valmistettiin vain 16 kpl ja pitkänmatkan pommikonesuunnitelmat hautautuivat Stalinin puhdistuksiin. Uusi ilmasodan doktriini määritteli neuvostoilmavoimien tehtäväksi puna-armeijan tukemisen rintaman lähialuella ja ensimmäiset ns. strategiset pommikoneet tulivatkin käyttöön vasta toisen maailman sodan jälkeen. Tekniikkanälkäisille: 750 hv Mikulin V-12 nestejäähdytetty moottori, nopeus n 250 km/h, siipien kärkiväli peräti 34 m.
 |
| Polikarpov I-15bis |
Polikarpov 1-15 otettiin laivuepalvelukseen jo v.1932 ja myös se sai tulikasteensa Espanjan sisällissodassa. Talvisodan aikaan tuo varsin ketterä konetyyppi oli jo hieman vanhentunut, mutta taitavan lentäjän käsissä se oli edelleen varteenotettava vastus Suomen silloisille hävittäjille. Suomalaiset saivat itsekin muutamia sotasaaliskoneita ja jatkosodan aikana eri 1-152 ja 1-153 versioita ostettiin myös Saksan sotasaalisvarastoista. Kaikkiaan 1-15 koneita oli Ilmavoimilla käytössä yli kolmekymmentä. Niitä käytettiin lähinnä koulutukseen mutta 1-153 versiota myös tiedustelukoneena. Mainittakoon että v.1944 Korpiselällä tiedustelulennolla ollut suomalainen Polikarpov 1-153 lentue kohtasi kaksi venäläisten P-39 Airacobra hävittäjää ja seuranneessa kahakassa Härmäläinen kersantti Vilho Rinkineva ampui alas yhden Airacobran. Ilmasodan historiaan kuuluva suoritus ilman muuta, niin eritasoisista koneista sentään oli kyse.
 |
| Ilyushin DB-3 |
Vuonna 1935 käyttöön otettu DB-3 ei ollut erityisen merkittävä konetyyppi. Vaikka se lasketaankin keskiraskaaksi pommittajaksi, käytettävyyttä rajoitti, että siihen voitiin lastata max kooltaan 100 kg:n "pikkupommeja". Konetyypin tähtihetki (jos unohdetaan Suomen pommitukset ) lienee se kun kaksi Viron Saarenmaalta toiminutta DB-3 laivuetta osallistui v.1941syksyllä Stalinin määräämiin kostopommituksiin Berliiniin. Kaikkiaan konetyyppiä rakennettiin n. 1500 kpl. Suomen ilmavoimilla oli jatkosodassa käytössään muutamia Suomen ja Saksan sotasaaliiksi saamia DB-3 koneita. Numeroita: max pommikuorma 2500 kg, toimintasäde 1900 km, nopeus 439 km/h, lakikorkeus 9300 m.
Yak-9 sai tulikasteensa -42 Stalingradin taisteluissa, mutta massiivinen tuotanto pääsi vauhtiin v.1943 kun USA lisäsi duralumiinin toimituksiaan Venäjälle. Yak-9 oli ensimmäinen neuvostokonetyyppi joka oli ominaisuuksiltaan tasaveroinen saksalaisten parhaille hävittäjille. Niinpä sen eri versioita valmistettiinkin lähes 17 000 kappaletta. Valmistus jatkui pitkään sodan jälkeenkin ja Yak-9 osallistui myös Korean sodan taisteluihin. Konetyypin suuriin saavutuksiin kuului ensimmäinen venäläisten tekemä Me 262 suihkuhävittäjän pudotus. Tämä tapahtui maaliskuussa 1945 kun luutnantti Sivko ampui alas Yak-9:llä yhden Me 262:n joutuen tosin pian itse toisen Me 262:n saaliiksi.
 |
| Petljakov Pe-2 |
PE-2:n suunnittelu aloitettiin vankileirillä, sillä 1937 sen suunnittelija Vladimir Petljakov oli Stalinin puhdistuksissa vangittu kansan vihollisena, kuten lähes koko muukin Tupolevin suunnittelutoimiston väki. Alunperin koneesta piti tulla Me-110 kaltainen raskas, korkealla operoiva kaksimoottoirinen hävittäjä pommikoneiden torjuntaan. Kun Saksan ja Neuvostoliiton suhteet lämpenivät v.1939 ja Puna-armeijan edustajille esiteltiin Saksassa Ju-87 ja Ju-88 syöksypommittajia, päättivät neukut että meille tuollaisia kans. Peltjakovin jo pitkälle edennyt projekti oli lähinnä tarvittavaa, joten se päätettiin muokata hävittäjästä syöksypommittajaksi. Mm ohjaamon paineistuksesta ja moottoreiden ahtimista luovuttiin ja sen sijaan mm. vahvistettiin runkoa ja kehiteltiin koneeseen välttämättömät syöksyjarrut. Kontruktiosta tulikin varsin onnistunut ja niitä valmistettiin sodan aikana n. 10 000 kpl. Aikanaan koneesta kehitettiin loppuun myös se hävittäjäversio, joka sai tyypikseen Pe-3, mutta sitä käytettiin lähinnä rynnäköintiin.
Suomen ilmavoimilla oli käytössään 8 kpl sotasaalis-"pekka-eemeliä". Niitä käytettiin vähäisessä määrin tiedustelukoneina. Käyttöä rajoittivat huollon hankaluus ja ennenkaikkea koneen suuren nousu- ja laskunopeuden vaatima pitkä ja hyvä kiitorata. Ja vähän numeroita: nopeus 525 km/h, pommikuorma 1000 kg, max lentomatka 1900 km.
 |
| Bereznyak-Isayev BI-1 |
Kaikki tuntevat saksalaisen rakettimoottorihävittäjän Me 163, mutta kuinka moni on tiennyt että Neuvostoliitto kehitteli omatoimisesti vastaavaa? Nopean rakettikoneen esisuunnittelu aloitettiin jo vuonna 1938 ja viimein vuonna 1942 päästiin ensimmäisiin koelentoihin. Kone nimettiin sen suunnitelleiden insinöörien mukaan Bereznjak-Isajev BI-1:ksi. Kaikkiaan koneesta tehtiin 7 eri kehitysveriota mm. erilaisilla moottoreilla ja testejä jatkettiin vuoteen 1945 asti. Alumiinista ja vaneerista rakennettu BI-1 kärsi suurilla nopeuksilla erilaisista värinöistä, joista ei koskaan päästy eroon. Ainakin yksi koneista tuhoutui koelennolla maahansyöksyssä, jolloin koelentäjä Grigori Bahtšivandži sai surmansa. Kaikkiaan koneilla tehtiin 12 koelentoa rakettimoottori toimien. Museon kone on myöhemmin rakennettu replika, alkuperäisiä koneita ei tiettävästi ole säilynyt.
 |
| Bell P-63 Kingcobra |
WWII:n aikana USA "lahjoitti" Lend&Lease ohjelman perusteella Neuvostoliittoon mm. 15 miljoonan sotilassaapasparin, 375 000 kuorma-auton ja 50 000 Jeepin lisäksi lähes 15 000 lentokonetta. Niistä yli kolmasosa oli Bell P-39 Airacobria ja sen paranneltuja P-63 Kingcobra versioita.
Konetyyppi oli rakenteeltaan erikoinen, sillä sen moottori sijaitsi ohjaajan takana ja voima välitettiin potkurille pilotin jalkojen välistä pitkällä kardaanilla. Näin nokkaan jäi enemmän tilaa aseistusta varten. Sinne sijoitettiinkin peräti 37 mm tykki. Lisäksi siivissä oli "normit" neljä konekivääriä. Tulivoimaisuudestaan huolimatta tyyppi ei osoittautunut kovinkaan hääppöiseksi hävittäjäksi. Se oli alkuversioissa hieman alitehoinen ja varsinkin ilman ammuskuormaa takapainoinen, jolloin se oli hankalasti hallittava ja suistui helposti laattakierteseen. Lisäksi kulku ohjaamoon tapahtui poikkeuksellisesti "sivuoven" kautta, joka aiheutti hätätilanteessa ongelmia. Hyppäämään joutunut lentäjä osui suurella todennäköisyydellä sivuperäsimeen. Kingcobrassa toki osa noista ongelmista saatiin paranneltua. Pääosa valmistetuista koneista toimitettiinkin Neuvostoliittoon. Myös Britit lahjoittivat sodan alussa ostamansa Airacobrat sinne Churchillin lahjana. P-63 numeroina: moottori Allison V-12 1800 hv, nopeus max 660 km/h , toimintamatka 725 km, lakikorkeus 13 100 m.
 |
| Tupolev Tu-4 |
Enola Gay? Ei sentään, mutta vähän sinne päin. Vuonna 1944 Neuvostoliiton käsiin päätyi nimittäin hätälaskujen seurauksena 3 ehjää amerikkalaista B-29 Superfortress pommikonetta ja he "kehittivät" niiden avulla lähes ( tuotantoteknisistä syistä metrisiin mitoituksiin modifioitu) täydellisen kopion, joka sai nimen Tupolev Tu-4 ( NATO koodinimi "Bull" ) Kone oli NL:n ensimmäinen kaukopommittaja ja kun NL vielä v. 1949 laukaisi ensimmäisen atomipomminsa, amerikkalaisten järkytys oli suuri. Paitsi pommi, NL:llä oli myös kyky kuljettaa se Amerikan mantereelle. Tu-4:a rakennttiin arviolta 1200 kappaletta ja se oli käytössä myös Kiinan ilmavoimilla. 50-luvulla NL:n koneet muutettiin vanhentuneina kuljetuskoneiksi, mutta Kiinassa se pysyi pommikoneena laivuepalvelussa aina vuoteen 1968. Numeroita: pommikuorma max 6000 kg, kantama jopa 6000 km, nopeus max 570 km/h.
No niin, kylläpä se postaus taas venähti.Toivottavasti joku jaksaa lukea loppuun asti. Sitä kylmän sodan rautaa sitten toisella kertaa.
Ah! Lisää tällaista, kiitos.
VastaaPoista-Tvälups-
Jaksoinpa hyvinkin lukea loppuun asti, ja odotan mielenkiinnolla sitä seuraavaakin postausta, missä epäilemättä on mukana uudempia venäläisiä konetyyppejä (laitapa Il-28 mukaan, kävin sitten itsekin siellä Tikkakoskella ja näin sen). Tuosta Li-2 koneesta pitää todeta, että käsittääkseni sitä nähtiin Helsingin taivaan yläpuolella vuoden 1944 Helsingin suurpommituksissa, jolloin tyypin pommitusversiota käytettiin näissä pommituksissa.
VastaaPoistaTästäkin postauksesta käy selvästi ilmi, että Neuvostoliiton sotilasteknologia perustui karkeisiin kopioihin länsimaisista alkuperäisversioista. Douglas-lentokoneyhtiö ei saanut Lisunoveista senttiäkään lisenssimaksuja, vaikka teknologia ja suunnittelu oli sieltä peräisin.
VastaaPoistaEnnen toista maailmansotaa teknologian siirto itään tapahtui sopuisasti ensin saksalaisten ja myöhemmin amerikkalaisten toimesta. Vanha Leninin suuhun pantu sanonta, että kapitalisti myy kommunistille köyden, joilla heidät hirtetään, pitää siis täysin paikkansa.
Kyllähän tällaista lukee vaikka kuinka, ja tosiaan seuraavaa odotellaan.Eihän nuo venäläisten koneet esteettisesti mitään kaunokaisia olleet, mutta täyttivät tehtävänsä.
VastaaPoistaSturmovik oli syystäkin pelätty sakemannien keskuudessa. Tehokas tankintuhooja, jota oli vaiksea saada tiputettua, paitsi toisen lentäjän toimesta.
B-29;n muuntaminen metrijärjestelmään oli kyllä uskomaton suoritus, joka lähti alumiinilevyjen paksuudesta lähtien. Ja miten he saivat nuo moottorit tehtyä ja pelaamaan.
Koneiden kopiointi oli niin tarkkaa, että eräästäkin yksilöstä kopsattiin luodinreikäkin kun sitä ei sellaiseksi ymmärretty. Stalinin mahtikäskyä oli pakko noudattaa, sillä epäonnistuminen olisi tiennyt nirrin menetystä. Kolmesta alkuperäiskoneesta muistaakseni yksi purettiin atomeiksi, jotta voitiin kopioida, yhtä käytettiin mallina, ja kolmannella lennettiin.Lentokoneen koipiointia ja rakennusta veitsi kurkulla, kirjaimellisesti.
Sodan päätyttytyä jotkut amerikkalaiset olivat seuraamassa Moskovassa paraatia, ja ensimmäisen Tu-4:n ilmestyttyä jenkit tuumasivat, että tuohan on se meiltä kähmitty kone, mutta järkytys oli aikamoinen, kun näitä koneita alkoi ilmaantua useampia kappaleita.
Eräs englantilainen saattuekapteeni on todennut, että eräs sodan epäkiitollisimpia tehtäviä oli toimittaa venäläisille tarvikeapua, ja se vielä suurin menetyksin.
Venäläiset eivät ole koskaan tunnustaneet, että ilman liittoutuneiden materiaaliapua, he tuskin olisivat selvinneet noinkaan hyvin sodasta, jos ollenkaan.
Kiitos kaikille kommenteista. Mukava kuulla että tälläinen "korkkari-historia" kiinnostaa edes joitakin lukijoita :-D
VastaaPoistaYkä. Olet oikeassa, Lisunoveita todella modifioitiin suurin määrin myös yöpommittajiksi. Ei kai siinä roolissa oikean pommarin veroinen ollut, mutta sota-aikana käytetään kättäpidempänä kaikkea mahdollista ja mahdotontakin.
Isoleka. Kyllä Neukut sen "reverse-engineeringin" todella lahjakkaasti hallitsivat. Tyylipuhtaana esimerkkinä vaikka tuo B29 ->Tu-4. Mutta tuo DC3-diili taisi olla ihan oikeaa kaupankäyntiä. Päätellen siitä että insinöörit Lisunov ja (myöhemmmin oman suunnittelutoimiston johtoon noussut) Myasishchev viettivät pari vuotta Douglasin tehtailla USA:ssa kääntäen piirrustuksia metrisiksi ja saaden samalla muutenkin oppia. Kannattaa toki muistaa että tuohon aikaan presidenttinä oli amerikkalaisittain vasemmistolainen Roosevelt, joka suhtautui loppuun asti Neukkulaan varsin myönteisesti ja jopa ihaillen. Lisenssin hinnasta en löytänyt tietoa, mutta esim japanilaiset maksoivat omasta DC3 lisenssistään 90 000$ kertakorvauksen. En osaa sanoa oliko se noina aikoina paljon vai vähän, mutta aika halvalta tuo minusta kuulostaa.
Ja tuo köyden myynti pitää kyllä paikkansa. Englannissa sodan jälkeen valtaan päässyt työväenpuolueen hallitus osin lahjoitti hyväntahdon eleenä, osin myi 25 kpl uusia Rolls Royce Nene ja Dervant suihkumoottoria piirrustuksineen Neukuille vuonna 1946. Amerikkalaisten raivokkaasta vastustuksesta piittaamatta. Näin neukkujen suihkumoottorituotanto sai lentävän lähdön. Esim Mig-15:n Klimov moottori perustuu suoraan tuohon RR Nene-moottoriin. Toki he olivat jo aikaisemmin saaneet käsiinsä ehjiä Me-262 koneita sekä myös konfiskoineet Tsekkoslovakkiasta kokonaisen tehtaan jossa saksalaiset olivat valmistaneet 262:n rukoja ja sen Junkers Jumo 003 moottoreita.
Tuli muuten vielä mieleen, että venäläiset kait ainoina taisivat oikein tykätäkkin tuosta Airacobrasta. Olisiko syynä ollut sen sopivuus huonoille kentille,vai mikä lie.
VastaaPoistaBecker. Tuo B-29 kuulemma kopioitiin niin tarkkaan että jopa pilotin jalkapolkimissa ollut logo teksti Boeing löytyi myös TU-4:sta :-D
VastaaPoistaJa totta. Neukut tosiaan tykkäsivät Airacobrista. Osin se saattoi johtua siitä että se jokatapauksessa oli sodan alkuaikoina parempi kone kuin mikään omista tarjolla olleista. Vasta 43-44 neukkujen omat koneet alkoivat olla tasoissa sakujen kanssa. Lisäksi he arvostivat Airacobran tulivoimaa ja sitä että se myös kesti hyvin osumia. Ja he ennenkaikkea käyttivät sitä alakorkeuksien hävittäjänä, mihin P-39 oli alunperin optimoitu ja missä se oli parhaimmillaan. Esim taistelu Englannista käytiin keski- ja yläkorkeuksilla joten sodan alkuvaiheessa Brittien tarpeet olivat toiset. Sama tilanne jenkeillä Tyynellä merellä.
Itseasiassa Venäläisten kymmenestä parhaasta ässästä 6 lensi osan urastaan Airacobralla ja teki sillä merkittävän osan pudotuksistaan.
Aivan loistava juttu! Suuret kiitokset tästä!
VastaaPoistaEikös se neukkulan suurin keksijä ollut nimeltään Regus Patoff.
VastaaPoistaJep :-D
Poistahttp://urbaanisanakirja.com/word/insinoori-reguspatoff/
Habahoo. :-D Jep.
VastaaPoistahttp://urbaanisanakirja.com/word/insinoori-reguspatoff/
Morjens, Keskiäksy. Laitoin sulle sähköpostia. Käytkö katsomassa.
VastaaPoistaKyllä amerikkalaiset myivät neukuille kaikkea mahdollista, koska pisnistähän se on. Mm. Fordson-raktorit, Fordin joku avomalli-henkilövaunu ja erinäisiä kuormavaunuja valmistettiin amerikkalaisten myymissä kokonaisissa tehtaissa, joita kokoamassa olivat amerikkalaiset insinöörit. Osa jäi neukkulaan ja osa lähti, mutta osa myös pakotettiin jäämään. KVG Victor Herman. Mulla on sen kirjoittama omaelämäkerta. Mielenkiintoista kamaa.
VastaaPoistaKiitokset hyvästä jutusta, mutta kuvassa on lag 3 ei Yak.
VastaaPoistaHei Ano. Sori, huomasin kommettisi vasta nyt. Olet aivan oikeassa. Kuvassa tosiaan on Lagg-3, ei Yak-9. Hienoa että lukijakunnasta löytyy tarkkanäköisiä alan harrastajia. Olin kuvia sarjana fiksaillessani ryssinyt niiden nimeämisen suhteen. Vaihdoin nyt sen kuvan oikeaan.
VastaaPoista