Isänmaan kutsu

Tänään Kansattoman Kokoomuksen kultapossupoika A.Stubb sitten julkisti julkisen salaisuuden eli ilmoittautui puolueensa puheenjohtajakisaan."Silloin kun isänmaa kutsuu, niin mennään" uhosi Santeri toimittajille. Kertomatta tosin jäi, minkä hän kokee isänmaakseen. Ehkäpä sen tulevan EU:n liittovaltion tai sitten Belgian. Nimittäin hänen tähänastisista puheistaan ja teoistaan voi hyvin vetää sen johtopäätöksen, ettei se hänen isänmaansa ainakaan itsenäinen Suomi ole.

Nyt ovat sitten puheenjohtajakisan pääkilpailijat selvillä. Tottakai mukaan lähtee ihan hygieenisyys-syistä myös joku naisehdokas, mutta Keskiäksyn vaisto sanoo nyt ei naiskandidaateilla ole jakoa. Sen verran huonoja kokemuksia on näistä naispuheenjohtajista viimeaikoina saatu muissa puolueissa, että tuskin Kokoomus itseään haarojenvälikysymyksiin hirttää.

Jos kyse olisi pelkästään tuon euro-renkipuolueen puheenjohtajuudesta Keskiäksy paskat nakkaisi koko sirkukselle. Mutta ikävä kyllä kesäkuun puoluekokouksessa nuo muutama sata kokoomusaktiivia valitsevat samalla "parhaiden" parlamenttaarisen demokratian periaatteiden mukaan myös maamme tulevan pääministerin.

Jos olisi ilkeä, sanoisin että VMP. Asiakirjaväärennöksellä poliittisen uransa aloittaneen kukkopojan seuraajaksi on siis vaihtoehtoina entinen koulukiusaaja ja entinen nuorisorikollinen. Puolueessa jota joskus jopa kutsuttiin kykypuolueeksi. Sinänsä vanhoja syntejä ei kannattaisi muistella ja niillä ei ole väliä, mutta valitettavasti herrojen luonteenpiirteet eivät ole noista ajoista täysin muuttuneet. Yhdellä valmius edistää omaa uraa "luovilla" ratkaisuilla muista välittämättä, toisella narssistinen ylimielisyys ja kolmannella katukoviksen röyhkeä omahyväisyys.

Mutta kettuilu menneestä sikseen. Mietitäänpä mitä on tarjolla. Median lellipentu Santeri, joka ei edes Kokoomuksen oman sisäpiirin mukaan osaa eikä ymmärrä kotimaan asioita yhtään mitään eivätkä ne häntä edes kiinnosta. Santeri  jonka käsitys pohjoismaisesta yhteistyöstä on "vittu mitä paskaa". Ja jonka ulkopoliittinen linja on, että tehdään mitä EU (eli lähinnä Saksa ja Ranska) määräävät. Plus että laitetaan NATO-rautaa itärajalle. Jos Stubb valitaan pääministeriksi niin Suomi on lopullisesti kaupan, jos se vaan edistää herran omaa uraa. Valitettavasti.

Entä sitten Vapaavuori. Miehen tähänastinen linja on ainakin ollut, että Suomi loppuu pääkaupunkiseudun rajoille. Joita voidaan toki tarvittaessa siirtää pala kerralla kauemmaksi. Vapaavuorelaisessa Suomessa ei syrjäseutuja tueta eikä köyhiä auteta. Vaan miehen nuoruuden näyttöjen mukaan vedetään heikompaa porukalla turpaan ja kun se sitten makaa maassa niin vielä lyödään ja potkitaan vähän lisää. Mutta toisaalta, Janin myötä saisimme ainakin takuuvarmasti sen Guggenheim museon. Oikein ristuksen suuren ja kalliin. Ja ruman. Veronmaksajien rahoilla rakennenttuna ja ylläpidettynä.

Hyvää Veteraanipäivää toivottaa Itella Oyj

Markku " nyt eletään sentään vuotta 2014" Penttinen: 

Itellan ensi syksynä julkaisema Tom of Finland-postimerkkiarkki on aiheuttanut jo etukäteen jonkimoista polemiikkia niin hallintoalamaisten keskuudessa kuin jopa ihan eduskuntaa myöten. Itellan kehitysjohtaja Markku Penttinen tyrmää kuitenkin kritiikin.

-"Touko Laaksonen on sentään kansainvälisesti tunnetuin ja arvostetuin suomalaistaiteilijamme. Ihmetelenkin suuresti että jopa jotkut parempaakin väkeä edustavat henkilöt kehtaavat epäillä, että hänen tuotannossaan olisi kyse silkasta homopornosta. Näinhän ei suinkaan ole, sen voi jokainen tarkistaa ihan omin silmin vaikka täältä, täältä tai täältä. Kyse on pelkästään omintakeisellä tyylillä toteutetusta, hienostuneesta eroottisesta taiteesta. Valitsimme ensimmäiseen arkkiin tälläistä ns. sovinnasempaa kamaa, mutta esimerkiksi oma suosikkini olisi kyllä ollut tämä Toukon myöhäiskautta edustava mestariteos."

Markku Penttinen kiistää myös aihevalintaan liitetyt mahdolliset poliittiset ambitiot. "Maamme taantumukselliset piirit ovat rinnastaneet tämän postimerkkiarkin viimevuotiseen ehdotukseen jääkäriliikkeen muistopostimerkkiin, jota Itella ei suostunut julkaisemaan. Olemme ottaneet tästä kritiikistä onkeemme ja postimerkkitoimikunnan viime kokouksessa päätimmekin julkaista ensi jouluna myös jääkäkäriliikkeen muistoa kunnioittavan postimerkin. Tai itseasiassa kaksi. Sillä myös Spalernajan vankilassa viruneet liikkeen aktivistit eli ns. kalterijääkärit saavat oman merkkinsä. Tämän Tom of Finland arkin suuren suosion takia päätimme että myös nämä merkit kuvitetaan Touko Laaksosen herkällä ja hienostuneella taiteella. Teillä Hampaankolostablogin lukijoilla onkin kunnia nähdä nämä tulevat postimerkit ensimmäisinä" :

Ja kuin sokerina pohjalle, Markku Penttilä esittelee meille myös tänään vietettävän Veteraanipäivän kunniaksi julkaistavan erikoismerkin, jota on saatavina vain rajoitettuna erikoispainoksena:

Keskiäkäisiä Matkailuvinkkejä III - Moninon Ilmailumuseo osa 1

Kerrotaan nyt heti ensimmäiseksi että inspiraatio tähän postaukseen tuli Ykän äskeisestä

muistelopostauksesta eli lähinnä siitä Tupolev-Zero virityksestä. Itseasiassa taisin muinoin lupailla hänelle tekeväni joskus blogauksen Tikkakosken Ilmailumuseosta, mutta enhän minä koskaan tee sitä mitä lupaan. Joten esitelläänpä sen sijaan tänään Venäjän Ilmavoimien Keskusmuseota Moskovassa.

Monino on yksi maailman suurimmista Ilmailumuseoista ja jos haluaa nähdä nimenomaan Suuren ja Mahtavan tekemää lentävää ryssänrautaa, niin se on aivan ehdoton vierailukohde. Esillä on myös lukuisia prototyyppejä ja "pelottelumalleja" eli koneita jotka ei koskaan tulleet laivuepalvelukseen, mutta joista sopivasti vuotamalla säikyteltiin länttä, että "meilläpä on kehitteillä tälläisiäkin mörköjä". Siis koneita joita ei voi nähdä missään muualla.

Vaikka Moninon lentotukikohta on käytöstä poistettu, alueen kasarmeilla toimii yhä Venäjän avaruuspuolustusjoukkojen koulutuskeskus. Takavuosina ulkomaalaiset museovierailijat tarvitsivatkin sisäänpääsyä varten erillisen luvan, kunnes joitain vuosia sitten museoaluelle on rakennettu oma sisäänkäynti ja ylimääräistä byrokratiaa ei enää ole. Moninoon pääsee Moskovasta junalla, toki lähimmältä asemalta on museolle matkaa, joten varsinkin porukalla liikuttaessa diili jonkin taksisuharin kanssa on varteenotettava vaihtoehto. Matkaa keskustasta ei ole kuin muutama kymmenen kilometriä, joka toki Moskovan ruuhkissa saattaa sekin viedä aikaa.

Museoalueella on pari isoa hallia joissa on pääasiassa vanhimpia koneita. Pääosa kalustosta on kuitenkin esillä taivasalla. Halleissa on näytillä myös moottoreita, aseita ja muuta oheisreksvisiittaa. Mutta pääosin oheisinformaatio ja niinsanottu näyttelyaineisto on vähäistä. Pääosassa ovat nimenomaan koneet. Ja niitä sitten riittääkin, kaikkiaan melkein 200 kappaletta. Koska tämä postaus väistämättä paisuu, jaan sen suosiolla kahteen osaan ja esittelen tällä kertaa vain tuota Suuren Isänmaallisen Sodan aikaista rautaa. 

Tupolev SB-2

Tupolev SB-2 oli Neuvostoliiton ensimmäinen moderni pommikonetyyppi. Uutta olivat niin umpiohjaamo kuin kokometalliverhoilukin. Konetyyppi sai tulikasteensa Espanjan sisällissodassa ja niitä osallistui myös Japanin-Kiinan sotaan kolmekymmentäluvun lopulla. Talvisodassa se aiheutti ikävän yllätyksen Suomen ilmavoimille, sillä se oli jonkin verran nopeampi kuin meikäläisten pääkalustona toiminut Fokker DR-21 hävittäjä. Sotasaaliiksi saatuja (osa saatiin saksalaisilta) SB2 koneita oli ilmavoimiemme käytössä yhteensä 20 kpl. Pääasiallinen käyttötarkoitus oli meillä merivalvonta. Arvot: nopeus 425 km/h, toimintasäde 1000 km ja pommikuorma vaatimaton 500 kg. Koneita valmistettiin noin 6500 kpl ja viimeiset poistuivat käytöstä Espanjan ilmavoimista vasta 50-luvulla.

Iljušin Il-2 Šturmovik

Šturmovik maataistelukone lienee sodan aikaisista neukkukoneista se kaikkein kuuluisin. Jopa Stalinin omien sanojen mukaan ne olivat Punailmavoimille yhtä välttämätöntä kuin leipä ja hengitysilma. Konetyypin eri versioita valmistettiinkin yli 36 000 kappaletta (ja sen parannettua versiota Il-10 vielä yli 6000 kpl).  Eli enemmän kuin mitään muuta konetyyppiä koko sodan aikana.

Il-2 oli vahvasti panssaroitu ja raskaasti aseistettu matalalla operoiva rynnäkkökone, joka kantoi tarvittaessa kahden konekiväärin ja kahden 23 mm panssariläpäisyammuksin varustetun tykin lisäksi kahdeksan rakettia ja 400 kiloa pommeja. Ymmärrettävästi kone oli hidas ja kömpelö, mutta vastapainona se kesti hyvin torjuntatulta ja oli vaikeasti torjuttavissa. Ei sitä turhaan kutsuttukaan "lentäväksi tankiksi".  Tekniikkaa: moottori 1720 hv, nopeus n 400 km/h, max lentomatka 720 km.

Lisunov Li-2

Aivan oikein. Siinähän on selvästi C47/DC-3. Mutta venäläiset ostivat jo v.1936 21kpl DC-3 koneita ja hankkivat samana vuonna sille myös valmistuslisenssin. Piirrustukset modifioitiin metrisiin mittoihin ja koneeseen sovitettiin venäläiset Švetsov ASh-62IR -tähtimoottorit. Li-2:a valmistettiin yli 6000 kpl ja DC-3:n tavoin se pysyi sosialistisessa maailmassa laajalti käytössä aina 60-luvulle asti. Mielenkiintoista kyllä DC-3:n valmistuslisenssi myytiin v.1935 myös Japaniin ja sikäläinen versio Showa/Nakajima L2D oli sodan aikaan kuljetuskonetyyppinä myös Japanin ilmavoimille. Näin ollen DC-3:n eri variaatiot olivat tärkeitä kuormajuhtia kirjaimellisesti kaikilla mahdollisilla sotarintamilla.

Tupolev ANT-25

Museon harvoja vanhempia siviilikoneita edustakoon tämä pitkänmatkan pommikonesuunnittelun pohjaksi rakennettu koekone ANT-25, jolla lennettiin 30-luvulla lukuisia matkaennätyksiä. Pisin lienee eräällä versiolla Moskavasta San Franciscoon v.1937 tehty 11 500 kilometrin lento joka taittui n. 62 tunnissa. Koneita valmistettiin vain 16 kpl ja pitkänmatkan pommikonesuunnitelmat hautautuivat Stalinin puhdistuksiin. Uusi ilmasodan doktriini määritteli neuvostoilmavoimien tehtäväksi puna-armeijan tukemisen rintaman lähialuella ja ensimmäiset ns. strategiset pommikoneet tulivatkin käyttöön vasta toisen maailman sodan jälkeen. Tekniikkanälkäisille: 750 hv Mikulin V-12 nestejäähdytetty moottori, nopeus n 250 km/h, siipien kärkiväli peräti 34 m.

Polikarpov I-15bis

Polikarpov 1-15 otettiin laivuepalvelukseen jo v.1932 ja myös se sai tulikasteensa Espanjan sisällissodassa. Talvisodan aikaan tuo varsin ketterä konetyyppi oli jo hieman vanhentunut, mutta taitavan lentäjän käsissä se oli edelleen varteenotettava vastus Suomen silloisille hävittäjille. Suomalaiset saivat itsekin muutamia sotasaaliskoneita ja jatkosodan aikana eri 1-152 ja 1-153 versioita ostettiin myös Saksan sotasaalisvarastoista. Kaikkiaan 1-15 koneita oli Ilmavoimilla käytössä yli kolmekymmentä. Niitä käytettiin lähinnä koulutukseen mutta 1-153 versiota myös tiedustelukoneena. Mainittakoon että v.1944 Korpiselällä tiedustelulennolla ollut suomalainen Polikarpov 1-153 lentue kohtasi kaksi venäläisten P-39 Airacobra hävittäjää ja seuranneessa kahakassa Härmäläinen kersantti Vilho Rinkineva ampui alas yhden Airacobran. Ilmasodan historiaan kuuluva suoritus ilman muuta, niin eritasoisista koneista sentään oli kyse.

Ilyushin DB-3

Vuonna 1935 käyttöön otettu DB-3 ei ollut erityisen merkittävä konetyyppi. Vaikka se lasketaankin keskiraskaaksi pommittajaksi, käytettävyyttä rajoitti, että siihen voitiin lastata max kooltaan 100 kg:n "pikkupommeja". Konetyypin tähtihetki (jos unohdetaan Suomen pommitukset ) lienee se kun kaksi Viron Saarenmaalta toiminutta DB-3 laivuetta osallistui  v.1941syksyllä Stalinin määräämiin kostopommituksiin Berliiniin. Kaikkiaan konetyyppiä rakennettiin n. 1500 kpl. Suomen ilmavoimilla oli jatkosodassa käytössään muutamia Suomen ja Saksan sotasaaliiksi saamia DB-3 koneita. Numeroita: max pommikuorma 2500 kg, toimintasäde 1900 km, nopeus 439 km/h, lakikorkeus 9300 m.

Yak-9 sai tulikasteensa -42 Stalingradin taisteluissa, mutta massiivinen tuotanto pääsi vauhtiin v.1943 kun USA lisäsi duralumiinin toimituksiaan Venäjälle. Yak-9 oli ensimmäinen neuvostokonetyyppi joka oli ominaisuuksiltaan tasaveroinen saksalaisten parhaille hävittäjille. Niinpä sen eri versioita valmistettiinkin lähes 17 000 kappaletta. Valmistus jatkui pitkään sodan jälkeenkin ja Yak-9 osallistui myös Korean sodan taisteluihin. Konetyypin suuriin saavutuksiin kuului ensimmäinen venäläisten tekemä  Me 262 suihkuhävittäjän pudotus. Tämä tapahtui maaliskuussa 1945 kun luutnantti Sivko ampui alas Yak-9:llä yhden Me 262:n joutuen tosin pian itse toisen Me 262:n saaliiksi.

Petljakov Pe-2

PE-2:n suunnittelu aloitettiin vankileirillä, sillä 1937 sen suunnittelija Vladimir Petljakov oli Stalinin puhdistuksissa vangittu kansan vihollisena, kuten lähes koko muukin Tupolevin suunnittelutoimiston väki. Alunperin koneesta piti tulla Me-110 kaltainen raskas, korkealla operoiva kaksimoottoirinen hävittäjä pommikoneiden torjuntaan. Kun Saksan ja Neuvostoliiton suhteet lämpenivät v.1939 ja Puna-armeijan edustajille esiteltiin Saksassa Ju-87 ja Ju-88 syöksypommittajia, päättivät neukut että meille tuollaisia kans. Peltjakovin jo pitkälle edennyt projekti oli lähinnä tarvittavaa, joten se päätettiin muokata hävittäjästä syöksypommittajaksi. Mm ohjaamon paineistuksesta ja moottoreiden ahtimista luovuttiin ja sen sijaan mm. vahvistettiin runkoa ja kehiteltiin koneeseen välttämättömät syöksyjarrut. Kontruktiosta tulikin varsin onnistunut ja niitä valmistettiin sodan aikana n. 10 000 kpl. Aikanaan koneesta kehitettiin loppuun myös se hävittäjäversio, joka sai tyypikseen Pe-3, mutta sitä käytettiin lähinnä rynnäköintiin.

Suomen ilmavoimilla oli käytössään 8 kpl sotasaalis-"pekka-eemeliä". Niitä käytettiin vähäisessä määrin tiedustelukoneina. Käyttöä rajoittivat huollon hankaluus ja ennenkaikkea koneen suuren nousu- ja laskunopeuden vaatima pitkä ja hyvä kiitorata. Ja vähän numeroita: nopeus 525 km/h, pommikuorma 1000 kg, max lentomatka 1900 km.

Bereznyak-Isayev BI-1

Kaikki tuntevat saksalaisen rakettimoottorihävittäjän Me 163, mutta kuinka moni on tiennyt että Neuvostoliitto kehitteli omatoimisesti vastaavaa? Nopean rakettikoneen esisuunnittelu aloitettiin jo vuonna 1938 ja viimein vuonna 1942 päästiin ensimmäisiin koelentoihin. Kone nimettiin sen suunnitelleiden insinöörien mukaan Bereznjak-Isajev BI-1:ksi. Kaikkiaan koneesta tehtiin 7 eri kehitysveriota mm. erilaisilla moottoreilla ja testejä jatkettiin vuoteen 1945 asti. Alumiinista ja vaneerista rakennettu BI-1 kärsi suurilla nopeuksilla erilaisista värinöistä, joista ei koskaan päästy eroon. Ainakin yksi koneista tuhoutui koelennolla maahansyöksyssä, jolloin koelentäjä Grigori Bahtšivandži sai surmansa. Kaikkiaan koneilla tehtiin 12 koelentoa rakettimoottori toimien. Museon kone on myöhemmin rakennettu replika, alkuperäisiä koneita ei tiettävästi ole säilynyt.

Bell P-63 Kingcobra

WWII:n aikana USA "lahjoitti" Lend&Lease ohjelman perusteella Neuvostoliittoon mm. 15 miljoonan sotilassaapasparin, 375 000 kuorma-auton ja 50 000 Jeepin lisäksi lähes 15 000 lentokonetta. Niistä yli  kolmasosa oli Bell P-39 Airacobria ja sen paranneltuja P-63 Kingcobra versioita.

Konetyyppi oli rakenteeltaan erikoinen, sillä sen moottori sijaitsi ohjaajan takana ja voima välitettiin potkurille pilotin jalkojen välistä pitkällä kardaanilla. Näin nokkaan jäi enemmän tilaa aseistusta varten. Sinne sijoitettiinkin peräti 37 mm tykki. Lisäksi siivissä oli "normit" neljä konekivääriä. Tulivoimaisuudestaan huolimatta tyyppi ei osoittautunut kovinkaan hääppöiseksi hävittäjäksi. Se oli alkuversioissa hieman alitehoinen ja varsinkin ilman ammuskuormaa takapainoinen, jolloin se oli hankalasti hallittava ja suistui helposti laattakierteseen. Lisäksi kulku ohjaamoon tapahtui poikkeuksellisesti "sivuoven" kautta, joka aiheutti hätätilanteessa ongelmia. Hyppäämään joutunut lentäjä osui suurella todennäköisyydellä sivuperäsimeen. Kingcobrassa toki osa noista ongelmista saatiin paranneltua. Pääosa valmistetuista koneista toimitettiinkin Neuvostoliittoon. Myös Britit lahjoittivat sodan alussa ostamansa Airacobrat sinne Churchillin lahjana. P-63 numeroina: moottori Allison V-12 1800 hv, nopeus max 660 km/h , toimintamatka 725 km, lakikorkeus 13 100 m.

Tupolev Tu-4

Enola Gay? Ei sentään, mutta vähän sinne päin. Vuonna 1944 Neuvostoliiton käsiin päätyi nimittäin hätälaskujen seurauksena 3 ehjää amerikkalaista B-29 Superfortress pommikonetta ja he "kehittivät" niiden avulla lähes ( tuotantoteknisistä syistä metrisiin mitoituksiin modifioitu) täydellisen kopion, joka sai nimen Tupolev Tu-4 ( NATO koodinimi "Bull" ) Kone oli NL:n ensimmäinen kaukopommittaja ja kun NL vielä v. 1949 laukaisi ensimmäisen atomipomminsa, amerikkalaisten järkytys oli suuri. Paitsi pommi, NL:llä oli myös kyky kuljettaa se Amerikan mantereelle. Tu-4:a rakennttiin arviolta 1200 kappaletta ja se oli käytössä myös Kiinan ilmavoimilla. 50-luvulla NL:n koneet muutettiin vanhentuneina kuljetuskoneiksi, mutta Kiinassa se pysyi pommikoneena laivuepalvelussa aina vuoteen 1968. Numeroita: pommikuorma max 6000 kg, kantama  jopa 6000 km, nopeus max 570 km/h.

No niin, kylläpä se postaus taas venähti.Toivottavasti joku jaksaa lukea loppuun asti. Sitä kylmän sodan rautaa sitten toisella kertaa. 

Perseilyä?

Tom of Finlandin kunniaksi julkaistava postimerkkiarkki on aiheuttanut pientä polemiikkia niin netissä kuin

sosiaalisessakin mediassa. Sinänsä aivan suotta. Keskiäksyn mielestä Touko Laaksonen on niin elämäntyönsä kuin elämänkaarensakin perusteella postimerkkinsä ansainnut. On niitä paljon vähäisemmilläkin meriiteillä tässä maassa julkaistu. Tietysti aina voi nipottaa että pitikö hänen laajasta tuotannostaan zoomata keskiöön juuri tuo paljas perse. Mutta toisaalta siinäpä kiteytyy mukavasti Toukon keskeinen inspiraation lähde. Tälläisenä ummehtuneena Impivaaralaisena olisin toki mieluusti nähnyt kyseisissä postimerkeissä myös jotain Tom of Finlandin kansallisromanttista aineistoa.Vaikkapa tähän tyyliin:

Hiukan Keskiäksyä huvittaa asiassa se, että tähän asti Itella on ollut ainakin tuolla omapostimerkki palvelussaan kovinkin tarkka siitä, että esim. alastomuutta ei niissä ole saanut esiintyä. Takavuosina Kari Rydman jopa kertoi blogissaan että hänen isoisästään tilaamansa vanhasta valokuvasta tehty omamerkki kieltäydyttiin toimittamasta, koska tämä poltti siinä piippua ja tämän katsottiin rikkovan sääntöä postimerkin arvolle sopimattomasta toiminnasta.

Mutta hienoa että Itella on tässä asiassa liberalisoimassa linjaansa. Ainakin perseet siis sopivat jatkossa postimerkkeihin kuin nenä päähän. (piipunpolttajista en menisi vannomaan, ainakin jos pesässä on pelkkää tupakkaa) Toivottavasti myös meitä heteromelankolisia keskiäkäisiä miehiäkin ilahdutetaan jatkossa omilla peppumerkeillä. Ensimmäiseksi aiheeksi sopisi vaikkapa viime päivinä lehdistössä laajasti esillä ollut Kim Kardashianin pylly. Ja kaino toive tietysti on että se merkki voisi sitten olla mieluusti sitä perinteistä, itse nuoltavalla liimapinnalla olevaa mallia...

Jatkossa Itella voisi laajentaa teemaa myös toisaalle. Ja julkaista kunnianosoituksensa myös monille muille kiistanalaisiksi koetuille kuvataiteilijoille. Vaikkapa yhteispohjoismaisessa hengessä. Esimerkiksi sanan- ja ilmaisunvapauskysymyksissä laajasti esillä olleet ruotsalainen Lars Vilks ja tanskalainen Kurt Westergaard sopisivat tämän merkkisarjan seuraaviksi aiheiksi:

PS. En sitten malttanut pysähtyä tähän, vaan pitihän minun laatia myös valtakuntamme rammalle ankalle eli väistyvälle pääministerillemme oma, päivän teemaan istuva muistopostimerkki:

Pelastukoon ken voi

Viime aikoina rotat ovat kiihtyvällä vauhdilla alkaaneet jättää uppoavaa Suomi-laivaa. Enää ei paukutella henkseleitä vastuunkantajien hallituksesta vaan ministeri ja puolue toisensa jälkeen alkaa varmistella omia pelastautumiskeinoja. Vasurit lähtivät hallituksesta muka ovet paukkuen aika olemattomattoman pikkuseikan varjolla, vaikka ovat lahjakkaasti huoranneet paljon isommissa periaatekysymyksissä tukemalla täysin aatteensa vastaisia ratkaisuja. Kasvava joukko ministereitä tähtää EU-parlamenttiin tai muihin "korkeisiin kansainvälisiin" palkkiovirkoihin. Ja todennäköisesti lähitulevaisuudessa vihreät tekevät Fennovoiman ydinvoimalaluvasta tekosyyn siirtyä opposiotioon. Ei sinänsä yllätä. Suomi on sotkettu harjoitetulla politiikalla kaulaansa myöden suohon ja nyt kun tehtyjen ratkaisujen seuraukset alkavat näkyä, jokainen kynnelle kykenevä yrittää pelastaa oman nahkansa ja kasvonsa.

Kataista ei sinällään tule ikävä. Mies jää historiaan yhdeksi maan huonoimmista johtajista kautta aikojen. Mutta suureen tuuletteluunkaan ei silti ole aihetta. Todennäköisesti Jyrki-boyn seuraajana tulee nimittäin olemaan joko tuo henkisesti belgialainen urapyrkyri A.Stubb tai sitten helsinkiläinen siltarumpupoliitikko Jan Vapaavuori. Eli ojasta allikkoon mennään...

PS. Kumitontun inspiroimana lisäsin vielä toisenkin kuvan: