Tasan vuosi sitten kirjoitin
postauksen Moninon ilmailumuseosta ja lupasin että sen jatko-osassa esittelen kylmän sodan aikaista neukkukalustoa. Olen toki ennenkin sanonut että "hiljaa virtaa Peräferiä-joki", mutta en kyllä itsekkään arvannut että tässä näin kauan menisi. Mutta parempi lie myöhään kuin ei milloinkaan? Eli Ryssänrautaa osa 2, olkaa hyvä:
WW II:n lopussa venäläiset saivat käsiinsä saksalaisten tietotaitoa ja ennenkaikkea mallikappaleita suihkumoottorien alalla ja niin maassa alkoi kuumeinen reverse engineering.
BMW003 moottorin kopiolla varustettu Mig-9 hävittäjä lienee ensimmäinen laivuepalvelukseen asti päätynyt venäläinen suihkumoottorikone. Se lensi ensilentonsa 1946 ja sitä valmistettiin noin 600 kpl. Noina aikoina tekniikan kehitys oli nopeaa joten tyyppi poistui käytöstä jo 50-luvun alussa. Mig-9 oli käytössä myös Kiinassa, mutta he eivät lähettäneet vanhentunutta konetyyppiä Korean sodan rintamalle, vaan uudelleenkouluttivat niiden pilotit lentämään MIG-15:ta. Tekniikkaa: nopeus max 915 km/, toimintasäde 800 km, lakikorkeus 13 500m, aseistus 1x37 mm ja 2 x 23 mm tykit.
Amerikkalaiset käyttivät Korean sodassa ensimmäistä kertaa laajamittaisesti helikoptereita niin haavoittuneiden, joukkojen kuin tarvikkeidenkin kuljettamiseen. Tämän kokemuksen perusteella myös NL:ssä päätettiin kehittää raskaita kuljetuskoptereita.
Yak-24 on ainoa Yakovlevin suunnittelutoimiston kehittämä helikopteri. Se lensi ensilentosa 1952 mutta käyttöönotto venyi vuoteen 1955. Kopteri pystyi kuljettamaan 30 sotilasta, 18 paaripotilasta tai 3000 kg:n kuorman. Siinä oli kuitenkin runsaasti teknisiä ongelmia, joten tyyppiä rakennettiin lopulta alle 100 kpl. Moninossa lienee ainoa niistä säilynyt yksilö.
Yak-23:n kehityskaari alkoi Yak-3 potkurihävittäjästä, jonka runkoon modifioitiin jo v.1945 saksalaisen Junkers Jumo 004 suihkumoottorin kopio. Malli nimettiin Yak-15:ta. Samaa moottoria käyttivät vielä kehitysversio Yak-17 ja proto Yak-19. Vuonna 1947 Englannin tuore työväenpuolueen muodostama hallitus päätti hyväntahdon eleenä ja kansainvälisen sosialistisen solidaarisuuden nimissä lahjoittaa Neuvostoliittoon uusinta brittiläistä suihkumoottoritekniikkaa. (Ehtona toki oli, että tekniikkaa sai käyttää vain siviilitarkoituksiin) Maahan siis toimitettiin amerikkalaisten raivoisista vastalauseista piittaamatta muutamia RollsRoyce Dervant ja RollsRoyce Nene suihkumoottoreita -piirrustuksineen. Neukut tietysti kopioivat nämä välittömästi ja Dervant V moottorikopiolla Klimov RD-500 varustettu muunnos sai tyyppinimekseen Yak-23. Ensilento oli v-47 ja kone saatiin tuotantoon v.1949. Tyyppiä rakennettiin vuoden aikana n 300 kpl mutta neuvostoilmavoimissa sen syrjäytti nopeasti erinomainen MiG-15.(Sen moottorinahan taas oli isommaksi skaalattu Rolls Royce Nene) Yak-23 säilyi kuitenkin pitkään useiden itä-euroopan sosialistimaiden ilmavoimien käytössä.
M-50 tarkoitettiin nopeaksi mannertenväliseksi pommikoneeksi. Se aiheutti aikoinaan pientä paniikkia länsimaissa, kun Aviation Week-lehti
julkaisi v.1958 sitä koskevan jutun, jossa väitettiin NL:n testaavan uutta ydinkäyttöistä pommikonetta, jolla kyetään lentämään yhtäsoittoa maapallon ympäri. Uutinen oli ankka, mutta sitä siteerattiin muissa tiedotusvälinessä laajalti ympäri maailmaa. Futiristisen näköinen kone oli kuitenkin neljällä perinteisellä suihkumoottorilla varustettu pommittaja jonka nopeus oli 1500 km/h, kantama 7400 km ja pommikuorma max 30 000kg. Vain kaksi prototyyppiä rakennettiin, koska mannertenvälisen ohjusteknologian kehitys ajoi pommikoneiden ajan ohi. Niinpä M-50:n kehitystyö lopetettiin 60-luvun alussa.
Tu-114 on Tupolev
Tu-95 pommikoneesta kehitetty pitkän matkan matkustajakone. Siinä on moottoreina suurimmat koskaan rakennetut turbiinimoottorit (4 x 11 000 kW) ja se olikin aikoinaan suurin ja nopein matkustajakone maailmassa. Tu-114 pitää itseasiassa edelleen hallussaan nopeimman potkuriturbiinikoneen titteliä. Koneen huippunopeus oli 880 km/h. Museon yksilö on neuvostojohdon VIP-kone, sama jolla Hruštšov aikoinaan lensi
vierailulle USA:han. Koneen iso koko aiheutti tuolloin nolon tilanteen Andrewsin lentotukikohdassa, koska amerikkalaisilla ei ollut riittävän korkeita tikasajoneuvoa vaan vieraat joutuivat käyttämään apuna koneen omia hätäpoistumistikkaita. Tyyppiä rakennettiin vain 32 kpl. Aeroflotin lisäksi sitä käytti vuokraamalla myös Japan Airlines.
Mil Mi-10 on pitkäjalkainen, lentäväksi nostokurjeksi tarkoitettu edelleenkehitelmä menestyksekkäästä MI-6 helikopterista. Neuvostoajan propagandafilmeissä sen siviilikäyttömahdollisuuksia esiteltiin laajalti, mutta koneen pääkäyttötarkoitus oli isojen ohjusten ja niiden osien kuljettaminen tiettömien taipaleiden taa. Maksimissaan ulkoinen kuormankantokyky oli jopa 15 tonnia. Valmistusmäärä jäi 55 kappaleeseen. (Vertailun vuoksi MI-6 koptereita rakennettiin lähes tuhat)
Tu-128 on suurin ja raskain koskaan rakennettu torjuntahävittäjä. Se on ainoa Tupolevin suunnittelutoimiston kehittämä hävittäjä, joka itseasiassa pohjautuikin hyllytettyyn TU-98 pommittajaprojektiin. TU-128 tarkoitettiin torjumaan pohjoisnavan ylitse Siperiaan mahdollisesti lentäviä amerikkalaisia pikänmatkan pommikoneita ja siksi sen tärkein suunnitteluperiaate oli toimintamatka, joka onkin peräti 5000 km. Kone tuli käyttöön 60-luvun alussa ja siinä oli aikansa tehokkain lentokonetutka (kantama 50 km) ja pisimmälle yltävä ohjusaseistus. Mannertenvälisen ohjustekniikan kehitys teki tälläiset torjuntahävittäjät pian tarpeettomiksi ja vain pari sataa kpl Tu-128 rakennettiin. Mitoista: Max lentoonlähtöpaino 43 000 kg, pituus 30m, kärkiväli 7.5m, korkeus 7 m. Nopeus 1,5 mach.
Myasishchev M-17/55 on korkealla lentävä tiedustelu ja tutkimuskone. Ensilentonsa tyyppi lensi v.1982 ja se pitää hallussaan luokkansa korkeusennätystä 21 830 m. M-17 oli prototyyppi joita rakennettiin vain 2 kpl. tuotantomallia M-55 Geophysica on valmistettu n 50 kpl. Koneita on käytetty paljon myös siviilitieteen palveluksessa mm. ilmakehän ja otsonikerroksen tutkimuksissa.
60-luvulta alkaen Neukkulassa kehiteltiin kaikessa hiljaisuudessa erilaisia ns.
maaefektiin perustuvia "lentolaitteita" joita kutsuttiin siellä ekranoplaneiksi. Malleja oli pienikokoisista aina giganttiseen
MD-160:n eli "Caspian Sea Monsteriin".
Beriev VVA-14 oli kunnianhimoinen yritys yhdistää ekranoplan ja tavallinen lentokone. Laitteen piti pystyä nousemaan lentoon niin maakentältä kuin vedestäkin sekä toimimaan nopeana pitkänmatkan maaefekti-lentolaitteena, jolla oli tarkoitus etsiä ja torjua USA:n ydinsukellusveneitä. Kaksi prototyyppiä rakennettiin, mutta soveltuvia nousumoottoreita ei koskaan saatu toimiviksi ja hankkeen tulisieluisen puuhamiehen insinööri Robert Bartinin kuoltua 1974 kehityprojekti hiipui ja lopulta keskeytettiin. Toinen prototyypeistä lojuu siivettömäksi typistettynä Moninon museon takapihan "romuvarastossa".
Yak-27 kehitettiin alunperin 50-luvun lopulla torjuntahävittäjäksi, mutta sen ura hävittäjänä jäi lyhyeksi ja niitä rakennettiin vain 165 kpl. Sen sijaan koneesta kehitelty korkealla lentävä Yak-27R tiedusteluversio säilyi palvelukäytössä 70-luvun alkuun ja niitä rakennettiinkin enemmän, yhteensä 180 kpl. Tyyppi kykeni nippa nappa ylittämään äänennopeuden, mutta sen lento-ominaisuudet ylisoonisella nopeudella olivat niin hankalat, että vain kokeneimmat pilotit saivat niin tehdä.
Neuvostoliitossa oltiin kernaasti suurimpia ja mahtavimpia millä tahansa tekniikan alalla. Niinpä ei liene yllätys että myös kaikien aikojen suurin helikopteri on rakennettu siellä.
Mi-12V oli kaksiroottorinen ja nelimoottorinen ( 4 x 4800 kW ) jättiläinen jonka max. lentoolähtöpaino oli 105 tonnia ja se pystyi kantamaan jopa 40 000 kilon kuorman. Kunnianhimoinen projekti jäi kuitenkin kahteen prototyyppiin, koska NL:n ilmavoimat katsoivat, ettei heillä ole tarvetta näin isolle helikopterille ja siviilikäytössä tämän monsterin hinta ja ylläpitokustannukset olivat liian korkeat jopa NL:n kaltaisessa tuhlailutaloudessa.
Yak-38 oli neukkujen vastine englantilaiselle, pystysuoraan nousevalle ja laskeutuvalle (VTOL)
Harrier hävittäjälle. Suorituskyvyltään vaatimaton kone oli suunniteltu neuvostolaivaston käyttöön ja niillä operoitiin lähinnä Kiev-luokan lentotukialuksilta. Kaikkiaan Yak-38:a rakennettiin n. 230 kpl ja tyyppi poistui käytöstä v.1991
Mig-105 avaruushävittäjäprojektia kehitettiin vastatoimeksi amerikkalaisten
x-20 Dyna Soar hankkeelle ja myöhemmin avaruussukkulalle, jonka neukut arvelivat olevan pohjimmiltaan sotilaallinen hanke. 105:n suunniteltiin kuljetettavaksi yläilmoihin Tupolev-144:ta kehitettävällä supersoonisella kuljetuskoneella, josta se sitten siirtyisi avaruuteen omalla rakettimoottorillaan. Koneen ainoalla protolla tehtiin jonkinverran laskeutumisliitotestejä vapaalla pudotuksella, mutta avaruudessa se ei koskaan käynyt. Kun NL päätti aloittaa oman avaruussukkulansa
Buranin kehittämisen MiG-105 projekti keskeytettiin.
Strateginen pommittaja
Tu-95 on aika ainutlaatuinen kone. Se on kehitety ja otettu käyttöön jo 50-luvulla, mutta sen uusimmat versiot ovat edelleen operatiivisessa käytössä Venäjän ilmavoimissa. Eli viimeaikoina taajaan uutisoidut voimannäytöt, jossa Venäjän pommikoneet ovat lennelleet milloin
USA:n, milloin
Englannin jne. ilmatilan liepeillä, on tehty juurikin näillä TU-95 koneilla. Koneen maksimi toimintamatka on mahtavat 10 000 km ja se on nopein ja tehokkain potkuriturbiinikone mitä on koskaan valmistettu. Väitteiden mukaan se on myös kaikkien aikojen
kovaäänisin lentokone. Pommikuorma on max 15 000kg, mutta nykyään kone on yleenä aseistetty risteilyohjuksilla, joissa voi olla myös ydinkärki.
Yak-130 ei näytä lainkaan perinteiseltä venäläiskoneelta ja siihen on looginen syy. V.1992 eli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Yakovlevin suunnittelutoimisto aloitti yhteistyön Italialaisen Aermacchin kanssa uuden harjoitushävittäjän kehittämiseksi. Yak tarjosi tyyppiä Venäjän ilmavoimien uudeksi koulutuskoneeksi ja Aermacchi haaveli myyvänsä konetta mm. Italian ilmavoimille. Yak/AEM 130 onkin varsin moderni kone, jota kaavaillaan saatavan kaupaksi maailmanmarkkinoille myös kevyenä hävittäjänä ja matalantason konfliktien rynnäkkökoneena. Tähän mennessä koneita on Venäjän lisäksi saatu myytyä ainakin Valko-Venäjälle, Algeriaan, Bangladeshiin ja Syyriaan.
Sukhoi T-4 oli yritys rakentaa kolmenkertaiseen äänennopeuteen kykenevä strateginen pommikone. Ensimmäinen testilento alitehoisilla moottoreilla suoritettiin v.1972 ja kone saavutti 1.3 mach nopeuden. Tarvittavia tehokkaampia moottoreita ei kuitenkaan koskaan kehitetty ja resurssipulan vuoksi koko hanke lopulta keskeytettiin (sillä samoihin aikoihin päätettiin rakentaa suursarja MiG-23 hävittäjiä) Neljästä prototyypistä vain tämä yksi tehtiin valmiiksi asti ja silläkin lennettiin testilentoja vain 10 tuntia.
Venäläinen taisteluhelikopterifilosofia poikkeaa suuresti länsimaisesta. Mi-24 kopterit ovat isoja, nopeita, vahvasti panssaroituja ja ne kykenevät kuljettamaan myös joukkoja, jopa 8-10 miestä. Mallin tarina alkaa jo 60-luvun lopulta ja uusia versioitakin on kehitetty jo kymmenkunta ( Moninossakin on esillä 3 erilaista ) Kaikkiaan niitä on rakennettu n.2300 kpl ja tuotanto jatkuu. Mi-24 on tai on ollut käytössä noin 30 maan ilmavoimissa ja ne ovat osallistuneet pariinkymmeneen eri sotaan tai kahakkaan. Tubnnetuin tietysti Venäjän Afganistanin sota, jonka epävirallinen symboli Mi-24 kopteri on.
-------------------------------
Koneita, malleja ja kuvia olisi vielä paljonkin lisää, mutta tämä postaus paisuu taas kerran lukukelvottoman pitkäksi. Kiitokset sinulle, joka jaksoit kahlata tänne asti.