Lännen Laki - Hang 'Em High

Kohu paisuu - hihamerkkejä on soluttautunut kaikkialle

Turun Sanomien poliittisen toimituksen suorittamien laajojen tutkimusten mukaan maatamme repivä hihamerkki-gate on paljon laajempi ja törkeämpi, kuin alunperin otaksuttiin. Hihamerkit, nuo kolmekymmentäluvun välittömästi mieleenpalauttavat natsismin symbolit ovat TS:n selvityksen mukaan soluttautuneet laajasti yhteiskuntamme eri instituutioiden arkipäiväiseen käyttöön. Turun Sanomat on löytänyt hihamerkkejä myös valtion keskeisten turvallisuusorganisaatioiden virka-asuista.

Niin poliisi, palo- ja pelastuslaistos, puolustusvoimat kuin rajavartiolaitoskin ovat syyllistyneet ihmisarvon loukkauksiin pakottamalla henkilökuntansa käyttämään moisia vihasymboleja. Myös monet muut moraalisesti korkeatasoisina pidetyt organisaatiot ovat jääneet kiinni ns. housut kintuissa sekaantumisesta hihamerkkien laajamittaiseen käyttöön. Tälläisiä yllättäviä tahoja ovat mm Suomen Punainen Risti, monet luonto- ja ympäristöjärjestöt,  partiolaiset sekä lukuisat yliopistojen ainejärjestöt. Jopa humanistipuolelta.

Mikään yllätys ei taasen kenellekkään korkeamoraaliselle ihmiselle ollut se, että monet epäilyttävät ja pahamaineiset kansalaisjärjestöt, kuten metsästysseurat ja urheiluseurat, ovat laajamittaisesti syyllistyneet hihamerkkien käyttöön ja jakeluun. Jokainen historiaa tuntevahan muistaa että kymmenluvulla lukuisat valkoiset eli facistiset lahtarikaartit kätkivät niljakkaan toimintansa muka viattomien urheiluseurojen kaavun alle, Turun Sanomat muistuttaa.

Turun Sanomien selvityksessä on jopa paljastunut, että maassamme toimii monia yrityksiä, joiden liikeideana on nimenomaan ammattimainen hihamerkkien valmistus ja jakelu. Tälläisiä löytyy lehden mukaan jopa netistä. Ihan lasten sekä muiden herkkäuskoisten ja helposti johdateltavien hallintoalamaisten vapaasti saavutettavassa. Törkeimpinä esimerkkeinä TS mainitsee hihamerkki.fi ja kangasmerkit.com nimiset nettisivustot.

Maamme poliittinen kerma on syystäkin pöyristynyt. "Aivan käsittämätönta" kommentoi pääministeri Jyrki "tämä on absoluuttinen totuus" Katainen tilannetta tuoreeltaan kansallismielisten äänitorvelle eli Uusi Suomi-porttaalille. "Ihmisten jakaminen hihamerkeillä tai edes sellaisella leikittely, että ihmisiä hihamerkitään eriarvoisiin ryhmiin, on aika vakavaa" hän jatkaa.

Katainen aikookin heti seuraavassa EU-käskynjaossa pyytää Euroopan vallanpitäjiltä lupaa hihamerkkien kertakaikkiseen kieltoon Suomessa. Elleivät Saksa ja Ranska tälläistä lupaa Suomelle myönnä, Kataisen mukaan voidaan ehkä käyttää luovia kansallisia ratkaisuja ongelman hoitamiseksi vastuutakantavalla tavalla. Esimerkkinä hän mainitsee, että kansallisella tasolla hihamerkit voitaisiin vaikkapa hunnuttaa. "Poissa silmistä, poissa mielestä on ollut hallitukseni motto muissakin hankalissa kysymyksissä", Katainen jatkaa.

Myös oppositiojohtaja Mari "kerjäämistä ei saa kieltää ja tää on mulla ihan selkäydin reaktio" Kiviniemi sanoo olevansa suorastaan shokissa Turun Sanomien hihamerkkeihin liittyvistä paljastuksista. "No, täytyy kyl sanoa että mä en ole lukenut niitä juttuja". Mutta, mä olen kyllä melkoisen vakuuttunut siitä, että siteeraukset ovat kuitenkin Venäjän mediassa olleet ihan oikein, Kiviniemi päättää lausuntonsa.

Kun sekä hallitus että oppositio ovat tästä vakavasta asiasta näin liikuttavan yksimielisiä, kansalaiset voinevat taas nukkua yönsä rauhassa. On hyvin luultavaa että maamme tulee kantamaan ryhdikkäästi kansainvälisen vastuunsa ja siirtymään ensimmäisenä maana koko maailmassa täysin hihamerkittömään yhteiskuntaan.

Turun Sanomien paljastama räikeä esimerkki puolustusvoimien vihamerkkipolitiikasta. Tämä EU:n valmiusyhtymän sotilas on pakotettu  kantamaan peräti KOLMEA hihamerkkiä, joista vieläpä yksi on äärinationalistinen ja yksi agressiivisen sotaisa!

Päivän Doodle

Googlen tämän päivän doodlessa muistettiin ranskalaista valokuvaajaa Robert Doisneauta (1912 - 1994). Siitä isnpiroiduin näin viikonlopun kunniaksi kirjoittamaan taas välillä jotain ihan muuta.

Tässä voisivat olla vaikka Herra ja Rouva Keskiäkäinen tutustumassa taidegallerian ikkunaan

Kolmekymmentä luvulla (hui kauhistus, kirjoitin ruman sanan) tekniikan, optiikan ja filmien kehitys mahdollisti aikaisempaa pienempien ja kätevämpien kameroiden rakentamisen. Ja ennenkaikkea yhä nopeampien suljinaikojen käytön. Näin kuvaajat vapautuivat kömpelöistä jalustoista ja liikkeen pysäyttäminenkin onnistui aikaisempaa paremmin. Monet valokuvaajat alkoivat tietysti miettiä, mitä uusia mahdollisuuksia nämä näppärät Leicat ja vastaavat heille antaisivatkaan. Sen seurauksena syntyi mm moderni  kuvajournalismi ja myös ns. katukuvaus. Siirryttiin studioiden pönöttävistä ja lavastetuista otoksista kaduille ja toreille, pyydystämään nopeita vaikutelmia ja ratkaisevia hetkiä.

Yksi tämän uuden tyylin pioneereistä oli nimenomaan Robert Doisneau. Hänen lämminhenkiset ja välillä ilkikuriset välähdyksensä Pariisin kaduista, kahviloista ja ihmisistä ovat kestäneet loistavasti ajan hammasta. Doisneaulle olivat tyypillisiä yllättävät rinnastukset ja hänellä oli silmää arjen pienille, humoristisille sattumuksille.

Toinen katukuvauksen pioneeri ja ratkaisevan hetken-käsitteen keksijä Henri Cartier-Bresson sanoi muistaakseni jossain yhteydessä, että kun hän näkee paikan jossa on mielenkiintoinen miljöö ja sopiva valo, hän vain istahtahtaa odottamaan että jotain tapahtuisi. Tämä periaatehan on myöhemmin tullut käytännöksi myös nykyaikaisessa televiso-journalismissa. Monilla kriisialueilla riittää kunhan TV:n kuvausryhmä saapuu paikalle. Alkaa nimittäin tapahtua jotain. Ja jos ei muuten tapahdu, niin pienellä setelitukolla saadaan tapahtumaan. Vaikkapa dramaattista ilmaan ammunta ja äläwäbäläppää nyrkkien heiluttelun tahdissa. Näin saadaan sitten aikaan tarvittavat parikymmentä sekunttia draamaa illan uutisvirtaan. Mutta se on toki ihan toinen juttu.

Myös Doisneau joutui myöhemmin myöntämään, etteivät kaikki hänen kuvansa syntyneetkään ihan katukuvauksen ihanteiden mukaisesti. Hänen ehkä tunnetuin otoksensa, kuva suutelevasta Pariisilaispariskunnasta 40-luvulla sai paljon myöhemmin, eli 90-luvulla, suuren kaupallisen suosion julisteena. Jolloin kuvassa oleva naishenkilö ilmaantui julkisuuteen vaatimaan osuutta palkkioista. Ja paljastui, että kuvan rakastavainen pariskunta olivatkin pari näytelijäopiskelijaa, jotka Doisneau oli pyytänyt lavastetun kuvan malleiksi.

Keskiäksyä ei moinen juksu tosin haittaa. Sillä tiedän, että vaikka kuva kertoo ne tuhat sanaa, eivät ne sanat useinkaan ole tosia. Kuvaaja on aina ratkaisut paitsi sen mitä kuvaa ja miten, myös sen mitä rajaa kuvan ulkopuolelle. Ja jokatapauksessa varsinkin vanhat kuvat kertovat meille myös paljon sellaista, mitä kuvaaja ei ole sitä ottaessaan edes tullut ajatelleeksi. Doisneun kuvissa pääsemme kurkistamaan menneeseen ranskalaiseen ja varsinkin Pariisilaiseen elämään. Ja parhaissa otoksissa on myös ajasta ja paikatasta riippumattomia, elämään ja ihmisyyteen liityviä pieniä välähdyksiä.

Tähän loppuun lienee parasta laittaa tuubista videopätkä, jossa voitte itse tutustua Doisneaun tunnetuimpiin otoksiin.

I don't photograph life as it is, but life as I would like it to be

Robert Doisneau

Hirmuista hihapuhetta

Tiedän kyllä että tästä "hihamerkki-jeesustelusta" on jo päristettu turpaa liiankin kanssa, mutta en silti malta olla tekemättä pikaista päivitystä. Koska kohu on näköjään jo kantautunut maamme rajojen ulkopuolellekkin. Aikataulusyistä jupisen lyhyesti ranskalaisin viivoin

-Edellisessä postauksessani linkkasin Turun Sanomien juttuun, josta kaikki alkoi. Se linkattu teksti ei muuten enää ole alkuperäinen. Turun Sanomat on editoinut juttuaan pariin otteeseen, tietenkin itselleen edullisempaan muotoon. Tätä "päivittämistä" ei tosin mainita jutun yhteydessä. Harmittaa kun en hoksannut ottaa talteen sitä alkuperäistä. Jos sellainen jostain löytyy, niin laittakaa linkkiä tuonne kommenttiosastolle.

-Toisin kuin TS joka voi aina editoida itseään, Helena Eronen joutui puolustautumaan kädet selän taakse sidottuna. Alkuperäinen blogaushan poistettiin Uuden Suomen toimesta, jolloin keskustelua netissä alettiin käydä Turun Sanomien toimittajan raflaavien tulkintojen pohjalta, lukijat eivät voineet alkuperäiseen edes tutustua. Syytettiinpä Erosta oman kirjoituksensa poistamisestakin. Eilen iltana Eronen kirjoitti blogiinsa anteeksipyynnön ja oman puolustuspuheen, otsikolla H*lvetinmoinen sokora. Ja liitti sen loppuun myös alkuperäisen kirjoituksensa sekä Turun Sanomien tulkinnan siitä. Jotta jokainen täysijärkinen lukija voisi itse muodostaa käsityksensä asiasta. Lainaanpa Helenaa suoraan:

"Postaan nyt alle sekä Turun Sanomien uutisen blogikirjoituksestani, tuosta uutisestahan kaikki lähti liikkeelle, sekä sen alkuperäisen blogitekstini. Toivon Uuden Suomen ylläpidolta sen verran rohkeutta, etteivät he kirjoitustani poistaisi."

Erosen toive Usarin ylläpidon rohkeudesta oli tietenkin turha. Aamulla kyseinen kirjoitus sekä Erosen KAIKKI vanhatkin blogipostaukset oli näköjään poistettu Uuden Suomen puheenvuoroista. (<- katso päivitys lopusta)

Sen verran olin jo oppinut, että otin kyseisen kirjoituksen heti talteen. Tässä sen alkuosa, lopussahan olivat ne alkuperäiset US ja TS kirjoitukset, jotka jätin tilasyistä pois.

-Kaikkien tuntema ja rakastama dosentti Johan Backman ilakoi omassa blogissaan, että tapaus Eronen on ylittänyt uutiskynnyksen Venäjällä ja monissa muissakin entisissä IVY- maissa:

"Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan hiljattain tuomitun kansanedustaja James Hirvisaaren eduskunta-avustajan Helena  Erosen ehdotus hihamerkeistä ja mikrosirusta ulkomaalaisille ja seksuaalivähemmistöille on saavuttanut Venäjällä ja IVY-maissa valtavaa julkisuutta. Venäläiset uutistoimistot poimivat jutun Turun Sanomien uutisesta ja toistivat siinä olleet faktat. Eronen on noussut julkkikseksi Venäjän ohella myös Kazakstanissa, Valko-Venäjällä ja Azerbaidzhanissa saakka. Tässä kaikki uutiset Helena Erosesta Venäjän medioissa, juttuja on jo satoja, lista täydentyy koko ajan:"

Backmanin tavat tuntien tuo ei tietenkään ole mikään sattuma. Herra on todennäköisesti ihan itse päiväkausia pommittanut kyseisiä viestimiä itse tekemällään käännöksellä ja tulkinnoilla aiheesta.
Onneksi olkoon Turun Sanomat. Olette löytänet oman viiteryhmänne ja asemoineet itsenne siihen tanakasti. Oikeat objektiivisen tiedonvälityksen kolme muskettisoturia: Turun Sanomat, Johan Backman ja Pravda. Onnitteluviestejä tämän loistavan saavutuksen johdosta voi lähettää TS:n toimitukselle osoitteeseen  ts.uutiset@ts.fi

- eilisten nettiuutisten perusteella Perussuomalaiset aikovat antaa Eroselle potkut avustajan toimesta. Onneksi olkoon myös Persuille. Median teihin kohdistama koirakoulu ei ole näköjään mennyt hukkaan. Kun toimittajat nykyään huutavat että HYPPÄÄ, niin Pirkko Ruohonen-Lerner kysyy vain että "kuinka korkealle?" Pirkko nähtävästi kuvittelee, että näin toimimalla Persut saisivat jonkinlaisen armon toimittajien silmissä. Turha luulo. Valitettavasti tämä on niitä piru&pikkusormi-juttuja. Salonkikelpoisuutta ei tule, mutta jatkossa sitten harjoitellaan vaativampia temppuja. Kuten komentoja  PAIKKA, KIERI, ANNA TASSUA tai jopa LEIKI KUOLLUTTA. Lisäksi -  jos ja kun Helena Eronen erotetaan, niin Turun Sanomien toimituksen aamupalaverissa paukutellaan kuohuviinipulloja. Ja läpsitään yläfemmoja tyyliin "YES - me saatiin päänahka. Kuka seuraavaksi kohteeksi?" Puhumattakaan kilpailevista toimituksista. "Perhana - jos tuo onnistui TS:ltä, niin kyllä meidänkin lehden täytyy saada oma persupäänahka! Tää on nyt toimituksen ykkösprioriteetti, hommiin siitä". 

-Helenan blogauksen arvostelijoiden yksi pääargumentti on näköjään ollut, että olihan se kai jonkinmoista huumoria, mutta Erosen pitäisi muistaa merkittävä asemansa. Ei nuon tärkeässä asemassa olevan ihmisen sovi kirjoitella mitä sattuu satiiria.  Hmm -  tämän vaalikauden aikana on näköjään laitettu valtakunnan virallinen protokolla uusiksi. Valtakunnan virkojen arvo- ja tärkeysjärjestys menee nykyään näin:

1. Tasavallan Presidentti
2. Eduskunnan Puhemies
3. Eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtaja
4. Opposition rivikansanedustajan avustaja
5. Pääministeri
6. Perähikiän kunnanvaltuuston pienryhmän varavaltuutettu edelliseltä vaalikaudelta
7. Hallituksen muut ministerit jne...

-sarjakuvapiirtäjä Pertti "vapaan juutalaisen saippuaa" Jarla analysoi näköjään Suomen Kuvalehdessä "hihamerkkipakinaa". Alkupuolella, vähän pitkin hampain Jarla toteaa että: "Onko Helena Erosen teksti tyyliltään pakinaa ja satiiria? Kyllä. Kyseessä ei ole totinen ohjelmanjulistus, vaan sanankäyttö on vitsikästä ja johtopäätökset tahallisen kärjistettyjä."  Sitten seuraa pitkä toisaalta ja taas toisaalta-otti-ja-tuota pyörittely jonka lopputuloksena Jarla antaa oman tuomionsa:

Eronen tuntuu lähinnä ajattelevan, että tietyistä maista tulevissa maahanmuuttajissa on niin paljon rikollisia, että heitä pitää pystyä erityisvalvomaan jotenkin. Ajatus ei ole välttämättä rasistinen, maahanmuuttoon liittyy aina sopeutumisongelmia. Mutta kiinnostaisi tietää, miksi hän lopettaa leikkisän järkeilynsä tähän?... Eronen ei ehdota hihamerkkisysteemiä nyt toteutettavaksi, mutta mikään ei viittaa siihen että hän vastustaisi sitä jos erityisryhmien valvonta ei muuten onnistu. Koska hän ei kiinnitä mitään huomiota ilmiselviin suomalaisiin riskiryhmiin, kirjoitus tuntuu minusta myös rasistiselta. 

Kun Jaarlan pitkän SK-analyysin lukee, tulee väkisinkin mieleen että kirjoittajana on nyt pikemminkin vihreiden Pertti "kakkonen on ykkönen" Jaarla kuin sarjakuvahumoristi Pertti "mä sulle likaisen haarukan näytän" Jaarla. Mutta Jaarla sentään julistaa Erosen vain rasistiksi, eikä esimerkiksi "natsihuoraksi", kuten kuulemma joku suvaitsevaiston militantin siiven edustaja on netissä tehnyt.

PIKAPÄIVITYS: Sillävälin kun naputtelin tätä blogausta, Helena Erosen kirjoitus H*elevetinmoinen sokara"oli näköjään palautettu Uuden Suomen puheenvuoroon. Nähtävästi Huusko & Herlin olivat pitäneet palaverin ja päätyneet perumaan sensurointinsa. Siitä heille Keskiäkäinen hatunnosto. Kysehän ei enää ole yksittäisestä blogi-kirjoituksesta ja sen arvioimisesta. Kyse on siitä, annetaanko Helena Eroselle edes jonkinlainen puolustautumismahdollisuus. Oikeusperiaatteiden mukaan ihminen on toki syytön kunnes toisin todistetaan mutta näissä media-lynkkaustapauksissa ihminen on syyllinen kunne jokin riitävän korkea-arvoinen taho hänet armahtaa. Puolustautumismahdollisuuksia ei yleensä anneta. Tivataan vaan että irtisanoudutko. Joko puheistasi tai virastasi,  mutta mieluummmin tietysti molemmista.

Adjektiivin uudet vertailumuodot: tyhmä - tyhmempi - toimittaja


Kun luin tuoreeltaan Helana Erosen blogauksen "Ratkaisu poliisin ulkomaalaisratsioihin", arvasin heti mitä tuleman pitää. Eli taas yksi myrsky valtakunnan kusilasissa. Huumori ja sarkasmi ovat nykysuomessa vaarallisia lajeja, ainakin jos edustaa väärää viiteryhmää. Tällä kertaa natsikortin ehti ensimmäisenä nostaa Turun Sanomien nimetön toimittaja. Kun lehden "uutisen" kyseisestä blogauksesta lukee, niin tälläinen tyhmempikin juntti huomaa väkisinkin, kuinka vähillä hengenlahjoilla ja luetun ymmärtämiskyvyillä toimittajan hommiin oikein pääseekään. Tai sitten kyse on tarkoituksellisesta politikoinnista.

Niin tai näin, homma toimi jo tutuksi tulleen kaavan mukaan. Muut lehdet copy-pasteavat TS:n jeesustelun sellaisenaan ja nyt on päästy siihen vaiheeseen jossa politiikan raatokärpäset irtopinnoja kerätäkseen tuomitsevat Erosen ja vaativat irtisanoutumisia. Ja sadat netti- ja naamakirjakommentaattorit ( jotka eivät ole yhtään ainoaa Erosen blogausta, saati sitten tätä kyseessä olevaa kirjoitusta lukeneet) vaativat suureen ääneen Helenan päätä vadille ja lukevat madonlukuja persuille. Tässä muutama esimerkki:

-Siinä meni perussuomalaisilta viimeinenkin uskottavuuden ripe.Selityksiä ja pöyristyksiä odotellessa.

-Niin, hävettää! Ellei tämä Helena ole elämänsä aikana ikinä ollut historian tunnilla koulussa, eikö hän voisi edes pikaisesti googlata josko joku olisi tällaista ideaa jo yrittänyt ja miettiä mitä seurauksia siitä voisi olla?

-jos teksti oli huumoria, niin miksi kirjoittajalle tuli kiire poistaa kirjoitelmansa huumorintajuisten ulottuvilta? oliskohan itse huomannut, että huti tuli.. (tekstinhän siis poisti Uusi Suomi, ei Eronen)

-Aivan järkyttävää. Ulkosuomalaisena mietin minkälainen hihamerkki minulle haluttaisiin sitten antaa nykyisessä asuinmaassani.

Toki voi myös hieman ihmetellä miksi tiukasti suurennuslasin alla olevat persupoliitikot antavat matalamielisille toimittajille tasaiseen tahtiin ilmiselviä keppejä käteen.  Jos ei sitten kyse ole harkitusta kiusanteosta. Sellaisesta 60- ja 70-lukulaisen vasemmiston "ärsytetään porvaria päivittäin" taktiikan käänteisestä versiosta. Jotta puna-vihreä pysähtyneistö nukkuisi yönsä huonosti. Sillä näissä kivikylissä ei suvaitsevaisuus soikoon puhuta mustalaisten muiluttamisesta...

PS. Myönnän että olen vähän samankaltaista hihamerkki-ajatusta itsekkin erään blogaus-idean yhteydessä pyöritellyt. Mutta juttu päätyi coitus interruptus-osastoon. Otetataanpa nyt siihen väkertämäni kuva kierrätykseen.

Eli lpuksi ehdotelmani pakolliseksi hihamerkiksi eräälle kansanryhmälle, jonka halveksiminen ja kyykyttäminen on ihan luvallista,  poliittisesti korrektia ja jopa suotavaa. Sillä ihan kaikkia ihmisryhmiä ei tässäkään maassa tarvitse suvaita:

Jäävuoren huippu

För ett rikare finlandssvenskarna!  RKP:n uusi vaalislogan?

Suomalaiset ovat ihan aiheesta olleet rinta rottingilla maamme hyvistä sijoituksista kansainvälisissä korruptio- tai pikemminkin korruptiottottomuus vertailuissa. Hyvä sijoitus on tietyin reunaehdoin ollut jopa ansaittuakin. Suomessa ei saa ylinopeussakkoa kuitattua poliisille sujautetulla setelitukolla. Maamme rajavartioita tai tullivirkailijoita varten ei tarvitse viikata passin väliin paria seteliä rutiinien sujuvoittamiseksi. Eivätkä oppilaitostemme koetulokset tai arvosanat koreloi opettajille annettujen lahjojen arvoa. Terveydenhuollossa toki kukkaron paksuus vaikuttaa saatavan hoidon tasoon ja hoitoon pääsyn nopeuteen, mutta tämäkin on hoidettu avoimesti ja laskutuksella,  luomalla alalle kahdet erilliset markkinat. Eikä lääkärin kouraan pimeästi ladottavilla ladottavilla lahjuksilla, kuten monissa maissa on nykyäänkin tapana.

Mutta tilanne on näin selkeä ja auvoinen vain yhteiskuntamme niin sanotulla suorittavalla alatasolla. Vaikutusvaltainen isoraha ja hallinnollisen nomenklatuuran muodostavat poliitikot ja korkeat virkamiehet (joiden raja on maassamme kuin veteen piirretty viiva) ovat aina osanneet kaikessa hiljaisuudessa harrastaa salavuoteutta yhteisten intressien tai silkan taloudellisen hyödyn tavoittelun nimissä. Näin on aina ollut ja on yhä nykyäänkin. Tavat ja keinot ovat vain vaihdelleet aikojen ja tilanteiden mukaan.

Viime aikoina meillä hallintoalamaisilla on ollut tilaisuus nähdä pieniä vilahduksia siitä, miten näitä "meidän asioita" nykyään hoidetaan tuolla kansakunnan paremmissa piireissä. Älkää kuvitelko että Vehviläisen ja Wallinin "ihan vain sattumalta onnekkaat" asuntokaupat olisivat mitään ainutkertaisia. Kyse on vain jäävuoren huipusta. Ja tunnetustihan pääosa jäävuoresta on ja pysyy pinnan alla. Ja niin tulevat pysymään myös maamme rahan ja vallan epäpyhät Hyväveli-koukerotkin.

Wallinin edullisia asumiskuvioitahan on jo aiemminkin käsitelty julkisuudessa. Mutta tietenkään mitään pykälien vastaista ei ole tapahtunut, ei aikaisemmin eikä nyt. Ainakaan sellaista ei kukaan pysty todistamaan. Wallin maksoi Gyllenbergien säätiölle vuokraa sen mitä pyydettiin ja Åbo Akademin säätiö maksoi asunnosta mitä Wallin pyysi. Markkinatalous on toiminut, ostaja ja myyjä kohdanneet. Markkinat ovat aina oikeassa ja pulinat pois. Hieman arveluttavaltahan touhu näin sivusta katsoen toki näyttää. Monestakin syystä.  Mutta hallituksen laillisuusvalvonnasta huolehtiva oikeuskansleri Jaakko Jonkka on jo kiirehtinyt toteamaan, että tapaus Wallinissa ei ole mitään selvitystarpeita. Jonkan kommentti ei Keskiäksyä yllätä.

Hallintoalamaisten keskuudessa elää jostain syystä sitkeästi virheellinen kuvitelma, että oikeuskansleri korkeimpana laillisuusvalvojana olisi jonkinlainen kansantribuuni. Joka valvoo korkeiden poliitikkojen toilailuja lain pykälien ja niiden hengen sekä meidän blebeijien näkökulmasta. Käsitys on väärä. Oikeuskanslerit ovat jo pitkään olleet valtakunnan nomenklatuuran korkeimman sisäpiirin täysvaltaisia jäseniä.  Jotka lähinnä konsultoivat ja neuvovat hallitusta ja ministereitä siitä, kuinka oikeudenmukaisuus, kohtuus ja lain henki voidaan tarvittaessa ohittaa pykälien kirjainta hipoen ja juridisella knoppologialla saivarrellen. Eli sen tribuunin sijaan oikeampi mielikuva saattaisi olla vaikkapa consigliere...

Wallin on kohujen myötä ilmoittanut jättävänsä puolueenjohtajan tehtävät. Toki hän korostaa että päätös ei johdu niistä, vaan hänen itse itselleen kuusi vuotta sitten antamastaan "lupauksesta". Niinpä niin. Mutta ei meidän hallintoalamaisten tarvitse olla lainkaan Stefanin tulevaisuudesta huolissaan. Hän saanee itse valita jatkaako vielä jonkun aikaa ministerinä. Jos ja kun ei jatka, niin hänelle järjestetään kyllä korkean tason valtiollinen suojatyöpaikka. Jos sekään ei häntä huvita, niin vihreä oksa järjestyy sitten ruotsinkielisen suurpääoman palveluksessa. Sillä kuten olemme viime aikoina kantapään kautta oppineet, missä Christoffer Taxell, siellä suhmuroidaan...

Keskiäkäisiä matkailuvinkkejä I

RAF Hendon - Iskee kuin miljoona volttia!

Kun on noin 150 blogi-postausta takana, aina välillä tuntuu, että alkaa pahasti toistamaan itseään. Politiikasta kettuiltavaa kyllä sinänsä piisaa, sillä poliitikkojemme typeryys on näköjään uusiutuva luonnonvara. Mutta aina ei vaan jaksa. Rouva Keskiäkäinenkin on aina välillä antanut minulle noottia, että miksi sinä olet aina niin negatiivinen, kirjoittaisit joskus jostain mukavasta. Niinpä ajattelin näin pääsiäisen kunniaksi kirjoittaa jotain ihan muuta. 

Olen varmaan aikaisemminkin tullut maininneeksi että historia huvittaa Keskiäkäistä Miestä. Ja vanha Rauta&Romu suorastaan kiihottaa. Reissatessa eivät museotkaan ole lainkaan pakkopullaa, kunhan aihepiiri on kiinnostava. Kuulun siihen ikäluokkaan jonka poikavuosina suorastaan ahmittiin sota-aiheisia Korkeajännitys sarjakuvalehtiä eli "korkkareita". Ja parhaita olivat tietysti lentosotaa käsittelevät Ilmojen Korkeajännitykset. Niiden ansiosta lentokoneet ja varsinkin toisen maailmansodan aikainen kalusto on kiinnostanut allekirjoittanutta "isokokoista pikkupoikaa". Kuten rouva Keskiäksy miehuuttani luonnehtii.

Siispä ajattelinkin esitellä erään "mansikkapaikan" josta löytyy aiheesta lähes kaikki. Elikkä Kuninkaallisten Ilmavoimien museo, RAF Museum Hendon.  Museo sijaitsee Lontoon liepeillä ja sinne pääsee kätevästi myös junalla. Sen kun hyppää Northern Line-metroon suuntana Edgeware ja jää pois Collindalen asemalla (siis ei Hendonissa). Asemalta on varttitunnin kävelymatka perille ja reitti on viitoitettu. Asema on zone 4:lla, joten tyypillisellä parin zonen keskusta Oyster-kortissa ei riitä "virta" niin pitkälle.  Mutta ei hätää, metroasemalta voi ostaa kertalipun.

Museo on laaja. Esillä on satakunta lentokonetta viidessä hallissa, sekä kaikenlaista ilmavoimien  oheiskalustoa. Kuten kenttä-ajoneuvoja, ilmatorjuntakalustoa jne. Aikaa on siis syytä varata riittävästi myös perilläoloon. 

Jos reissussa on mukana naisväkeä, jota historia ei huvita, heidät kannattaa potkaista junasta matkanvarrella, Camdenin metroasemalla. Camden townin katu- sulku- ja tallimarkkinoilla on yli tuhat putiikkia ja kojua, joissa on tarjolla kaikkea maan ja taivaan väliltä. Niin rätei, lumpui, krääsää, rihkamaa kuin arvotavaraakin. Sekä lisäksi kaikenmaailman etnistä katuruokaa. (Voin kokemuksesta vakuuttaa että loppupelissä kaikki osapuolet ovat tälläiseen ratkaisuun erittäin tyytyväisiä)

Jos täytyy keksiä jotain minkä britit suvereenisti osaavat, niin nimenomaan sikäläiset museot ovat sieltä maailman kärkipäästä. Kokoelmat ovat isoja ja laadukkaita ja esillepano oheisinformaatioineen aina ensiluokkaista. Lisäksi valtion ylläpitämät museot ovat pääsääntöisesti ilmaisia. Toki paikallisiin hyviin käytöstapoihin kuuluu tehdä vapaaehtoinen lahjoitus yleensä hyvin esilläolevaan kolehtiastiaan. Tai ainakin ostaa museon esite, audio tour tai muuten tuhlata rahaa vaikkapa museokaupassa. 

Myös RAF museo on ilmainen, joten hinta-laatu suhde on kohdallaan. Rahansa voi sitten käyttää isossa museomyymälässä, jossa on valtava valikoima ilmailukirjallisuutta, videoita, kortteja ja valokuvia, sekä tietenkin pienoismalleja, leluja, tekstiilejä, ja muita muistoesineitä. Museon alueella on myös kohtuuhintainen lounasravintola ja kahvio.

Ja sitten asiaan. Kuten jo mainitsin, varsinkin toisen maailman sodan aikainen lentokalusto on Hendonissa esillä laajalla skaalalla. Yksi halleista on nimeltään Battle of Britain ja nimensä mukaan omistettu RAF:n kunniakkaimmille päiville. Näytillä on niin brittien kuin saksalaistenkin pääkalusto vuonna 1940.

Keskiraskas Heinkel He 111 oli Luftwaffen tärkein pommikone varsinkin Lontoon blitzin aikaan. Pommikuorma vaihteli mallista riippuen 2 - 2.5 tonniin. Kone oli hävittäjiin verrattuna hieman hidas ja saksalaiset siirtyivätkin raskaiden tappioiden takia varsin pian yöpommituksiin. Henkeilin eri versioita rakennettiin kaikkiaan noin 6500 kpl mutta vain neljä yksilöä on säilynyt nykypäiviin. Taistelu Britaniasta-hallin valaistus oli valokuvaajan harmiksi teatterivalomiesten suunnittelema, eli varsin dramaattinen mutta pimeä.

Ennen sotaa uskottiin että tulevaisuus on raskaiden 2-moottoristen hävittäjien. Messerschmitt Bf 110 oli lajinsa tyypillinen edustaja. Iso ja kömpelö pitkänmatkan hävittäjä jäi kuitenkin pahasti alakynteen nopeiden ja ketterien yksimoottoristen Spitien ja Hurricanien kynsissä. Satakymppien ura jatkui kuitenkin nopeina pommittajina (pommikuorma jopa 2000 kg) ja varsinkin yöhävittäjänä, jossa tehtävässä iso koko ja kömpelyys ei niinkään haitannut. Kuvan yksilö on Lichtenstein-tutkalla varustettu ME110-G2 yöhävittäjä. Satakymppejä valmistettiin yli 6000 kappaletta, mutta vain kolme yksilöä on säilynyt museoissa.

Supermarine Seagul V tai kuten se paremmin tunnetaan, Supermarine Walrus ei ole mikään kuuluisa "sankari-konetyyppi".  Mutta tämä kevyt lentovene oli tärkeä sodan työjuhta. Koneita käytettiin nimittäin meripelastukseen ja niillä noudettiin sodan kuluessa turvaan mm. satoja Kanaaliin ja Pohjanmereen pudonneita RAF:n pilotteja.

Junkers Ju 87 Stuka on varmaankin yksi WWII:n tunnetuimpia konetyyppejä. Saksalaiset "varastivat" syöksypommituksen idean amerikasta ja kehittivät sen huippuunsa. Tutkimukset nimittäin osoittivat että vaakapommituksissa vain noin 4% pommeista osui maaliinsa. Syöksypommituksessa onnistumis-% oli peräti 25%. Salamasodan lentävänä tykistönä Stukat kylvivät kauhua kautta Euroopan. Kiinteillä laskutelineillä varustettu konetyyppi oli hidas ja tarvitsi turvalliseen käyttöön ilmaherruutta. Britaniaan suuntautuneet Stuka-lennot johtivat todella suuriin tappioihin, koska hidas (huiput noin 400 km/h) kone oli helppo suupala RAF:n nopeille hävittäjille. Mutta itärintamalla Stukat palvelivat uskollisesti sodan loppuun asti. Perääntymisvaiheessa konetyypin päätehtävänä oli nimenomaan panssaritorjunta. Sitä harjoitettiin paitsi pommein, myös siiven alle asennetuilla 37 mm:n wolframiammus-tykeillä. Koko sodan "ahkerin" lentäjä, Stuka-pilotti Hans-Ulrich Rudel lensi Stukalla 2100 taistelulentoa. Hänen saldokseen kertyi mm. 519 panssarivaunua, 3 sotalaivaa, 70 maihinnousuvenettä, 4 panssarijunaa, 800 ajoneuvoa ja 150 tykistöasemaa. Sekä 9 ilmavoittoa (7 hävittäjää ja kaksi maataistelukonetta). Koneita valmistettiin n 6500 kpl mutta vain 2 ehjää yksilöä säilyi jälkipolville.

Short Sunderland lentovene on niin iso että nimitys lentolaiva olisi ehkä kuvaavampi. Konetta käytettiin merivalvontaan ja -pelastukseen sekä ennenkaikkea sukellusveneiden torjuntaan. Johon Sunderlandin (tyypistä riippuen) 4000 - 5000 km:n toimintamatka antoi hyvät mahdollisuudet. Eri versioita rakennettiin kaikkiaan 777 kappaletta, joista on säilynyt peräti 7 kpl. Tosin Euroopassa vain 3 kpl. Hendonissa pääsee tutustumaan myös koneen sisätiloihin.

Yksi Bomber Hall:in tähdistä on eittämättä Avro Lancaster, sodan ehkä tunnetuin raskas 4-moottorinen pommittaja. (Kone oli ahtaassa paikassa, joten valitettavasti jättiläisestä ei saanut kunnon kuvaa) Tyypin historia alkoi epäonnisesti 2-moottorisena Avro Manchesterina. Malli osoittautui alitehoiseksi ja lisäksi sen  RR V-24 Vulture moottorit olivat käytössä hyvin epäluotettavia. Itse koneen runko todettiin kuitenkin erinomaiseksi ja kun koneeseen hoksattiin asentaa legendaariset Rolls Royce Merlin V-12 moottorit, sodan luotettavin ja legendaarisin pommittaja oli syntynyt. Lancaster pystyi normaalisti kuljettamaan n 8000 kg:n pommikuorman, mutta erikoisversio kantoi jopa 10 tonnin Grand Slam "maanjäristyspommin". Toinen erikoisversio rakennettiin ns padonmurtajiksi. Operaatiossa RAF hyökkäsi erikoispommein matalalennossa Ruhrin alueen patoja vastaan. Pommituslennnostojen tappiot olivat hyvin raskaita. Hendonin yksilö oli ensimmäinen joka selviytyi yli 100 pommituslennon maagisen rajan. Sodan jälkeen Lancastereita muutettiin matkustajakoneiksi sekä käytettiin jopa suihkumoottoreiden testipenkkinä. Berliinin saarron aikana kymmeniä Lancastereita modifioitiin lentäviksi säiliöautoiksi, joilla kuljetettiin polttoainetta tuohon saarrettuun kaupunkiin. Lancastereita rakennettiin noin 7400 kpl ja säilyneitä yksilöitä on 17 kpl.

Consolidated B-24 Liberator ei ole kovinkaan tunnettu konetyyppi. Siitäkään huolimatta, että se on koko ilmailuhistorian aikana eniten rakennettu pommikone ja toisen maailmansodan kuluessa eniten valmistettu  amerikkalainen konetyyppi (18 400 kpl) joka palveli kaikilla rintamilla. Kone suunniteltiin B-17:ta seuraajaksi,  pidemmällä toimintasäteellä ja suuremmalla pommikuormalla. Valitettavasti se osoittautui lento-ominaisuuksiltaan hieman hankalaksi ja valmistuskustannuksiltaan varsin kalliiksi. Tunnetuin Liberator-yksilö  lienee Winston Churchillin henkilökohtaisena kuljetuskoneena palvellut erikoisvarusteltu "Commando". Jolla tämä käväisi mm. Casablancassa ja Jaltalla.

Boeing B-17 Flying Fortress eli "Lentävä Linnoitus" ei myöskään mahtunut kokonaan valokuvaani. Tämä nopea (yli 500 km/h) pitkänmatkan ( joillain malleilla jopa yli 7000 km ) raskas pommikone (pommikuorma 5000 - 7000 kg) oli USAF:n päätyöjuhta varsinkin Euroopassa. Kone oli vahvasti aseistettu. 13 konekivääriä eripuolilla konetta. Niiden turvin amerikkalaiset keskittyivät tarkempiin päiväpommituksiin, kun raskaiden tappioiden uuvuttamat britit olivat siirtyneet pääosin yöpommituksiin. B-17 oli varsin kestävä konetyyppi, joka toi miehistönsä kotiin pahastikkin vaurioituneena. Kaikkiaan sen eri versioita rakennettiin 12 700 kpl, joista on säilynyt peräti viitisenkymmentä yksilöä.

Pommikoneiden historia alkoi Suuressa sodassa eli kuten nykyään sanotaan Ensimmäisessä maailmansodassa. Siltä ajalta Bomber Hallista löytyy mm tämä Royal Aircraft Factory F.E.2. Konetyyppi aloitti uransa 1915 hävittäjänä, mutta ilmailun nopea kehitys ajoi siitä nopeasti ohi. F.E.2 jatkoi kuitenkin uraansa yöpommittajana! Koneen nopeus oli 147 km/h ja pommikuorma mahtavat 235 kg. Kun katsoo tuota himmeliä, täytyy todeta että sen lentäjillä on täytynyt olla varsinkin yön pimeydessä todella kovaa särmää...

Samaan aikakauteen sijoittuu Milestones eli "virstanpylväitä" hallissa esillä oleva Sopwith Camel. Joka oli liittoutuneiden ehkä paras hävittäjä ensimmäisen maailmansodan aikana. Konetyyppiä valmistettiin noin 6000 kappaletta joista on alkuperäisenä säilynyt ainakin 7 kpl. Me tavalliset tallaajat muistamme Sopwith Camelin nimenomaan Ressun koirankoppikoneena. Jolla hän käy loputonta taistoaan Punaista Paronia vastaan.

Bleriot XI jäi historiaan konena jolla Louis Bleriot ensimmäisenä lentäjänä ylitti kanaalin v. 1909. Museon kone ei ole SE yksilö, mutta kuitenkin samalta ajalta oleva alkuperäiskone. Poiketen näin monista replikoista, joita on esillä eri museoissa. Taustalla näkyy "monty python" ilmalaivan gondoli sekä moderni risteilyohjus.

Sulavalinjainen Me 262. Koneen edessä esillä Jumo 004 moottori halkaistuna.

Virstanpylväitä-hallissa on ansaitusti esillä myös Messerschmitt Me 262. Kone oli ensimmäinen laivuekäyttöön otettu suihkumoottorein varustettu konetyyppi. Me 262 prototyyppi lensi ensilentonsa jo v. 1942 mutta koneen kehittelyssä oli suuria vaikeuksia. Yksi niistä oli Hitlerin päähänpiintymä, jonka mukaan siitä tulisi kehittää "salamapommittaja". Tehtaan insinöörit kuitenkin jatkoivat salaa myös hävittäjäversion kehittämistä. Suurin ongelma oli kuitenkin moottorin suihkuturbiinin siivissä tarvittavan titaanin puute Saksassa. Ongelmaa kierrettiin päällystämällä terästä alumiinilla, mutta vielä sarjatuotannossakin kone kärsi nimenomaan moottorien epäluotettavuudesta. Sodan jälkeen Me 262:ta testanneet britit arvioivat koneen aerodynamiikan ja lentominaisuudet erinomaiseksi ja sanoivat että Me 262 varustettuna Gloster Meteorin moottorilla olisi ollut unelmakone. Konetta valmistettiin 1430 kpl joista on säilynyt 11 kpl ( 5 kpl esillä Euroopassa)

Kaikkien kommando- ja agentti-korkkareiden perustyökalu on tietysti Westland Lysander yhteyskone. Niitä käytettiin mm SOE:n operaatioissa, kun piti esimerkiksi kuljettaa salaa ihmisiä miehitettyyn Ranskaan tai sieltä pois. Lysander oli käytössä myös Suomen Ilmavoimissa. Koneet tilattiin talvisodan aikaan, mutta saapuivat maahan vasta keväällä -40. Sitä valmistettiin 1786 kpl ja niistä on säilynyt kymmenkunta.

Japanilaiset WWII:n ajan koneet ovat Eurooppalaisissa museoissa harvinaista herkkua. Tunnemme niistä  lähinnä Zeron. Joka oli sodan alussa edistyksellinen ja tehokas kone, mutta josta aika ajoi sodan kuluessa pahasti ohi. Japanilla oli kuitenkin kymmeniä muitakin merkittäviä konetyyppejä. Hendonissa on esillä Kawasaki Ki-100 hävittäjä. Malli saatiin pitkien viivytysten ja suurten tuotantovaikeuksien keskellä käyttöön keväällä 1945 ja oli nähtävästi paras sodan aikaisista japanilaisista hävittäjistä. Konetta ehdittiin valmistaa vain 395 kappaletta.

North American B-25 Mitchell oli amerikkalainen nopeahko, keskiraskas pommikone joka otettiin käyttöön v.1940. Sen eri versioita rakennettiin n. 10 000 kappaletta ja niitä käytettiin kaikilla sotarintamilla. Kuuluisaksi B-25 tuli  v.1942 tehdyllä Doolittlen iskulla Tokioon. Amerikkalaiset tarvitsisvat kipeästi jotain näyttävää menestystä Japania vastaan ja niinpä komentaja James Doolittlen johdolla tehtiin uhkarohkea operaatio, jossa 16 äärimmäisen riisuttua B-25 pommittajaa nousi ilmaan lentotukialus USS Hornetilta ja pommitti ilman omia tappiota Tokiota ja ja joitain muita Japanin kaupunkeja. Paluu ja laskeutuminen tukialukselle ei olisi ollut pommikoneilla mahdollista, joten koneet lensivät iskun jälkeen Kiinaan (sekä yksi Neuvostoliittoon).

Battle of Britain-hallin yllättävin häviitäjämalli on Italialainen Fiat CR42 Falco. Keskiäksykään ei aikaisemmin tiennyt että Mussolini määräsi v. 1940 parisataa Italian ilmavoimien konetta Belgiaan osallistumaan taisteluun Englannista Luftwaffen rinnalla. Kaksitasoinen Falco oli toki viimeisin valmistukseen otettu (vm -39) ja arvioiden mukaan myös kaikkien aikojen paras kaksitasoinen hävittäjä. Joka vielä pärjäsi pienin tappion Italian lyhyessä (2 viikoa) sotaretkessä luhistuvaa Ranskaa vastaan. Mutta Spitfirejä ja Hurricaneja vastaan sillä ei ollut mitään mahdollisuuksia.

Focke-Wulf Fw 190 oli ainoa uusi saksalainen hävittäjä, joka otettiin suursarjatuotantoon sodan kuluessa. Ja epäilemättä myös Saksan paras mäntämoottorihävittäjä. Konetta valmistettiin vuosina 1941-1945 peräti 20 000 kappaletta. Kone oli kestävä, nopea ja liikehtimiskyvyltään erinomainen sekä pystyi leveän laskutelineen ansiosta toimimaan huonoiltakin kentiltä. Varjopuolena oli että Fw 190 oli varsin haastava lennettävä ja vaati lentäjältään sekä taitoa että kokemusta. Koneesta tehtiin myös maataistelu- ja hävittäjäpommittajaversioita joilla korvattiin sodan loppuvaiheessa myös Stuka-laivueita.

Sikorsky R-4b oli maailman ensimmäinen sarjatuotantoon päässyt helikopteri ja myös ensimmäinen joka pääsi oikeaan laivuekäyttöön niin Amerikassa kuin Englannissakin. Prototyypin ensilento tapahtui jo v -42 mutta vielä tähän sotaan helikopterit eivät ehtineet osallistua. Tulikasteensa helikopterit saivat Korean sodassa ja vasta Vietnamin sota oli ensimmäinen varsinainen "helikopterisota".

Hendonissa on myös koko joukko uudempaa kalustostoa. Mutta Keskiäksyn mielestä juuri tuo WWII:n aikainen rauta on sitä seksikkäintä. Laitetaan kuitenkin tähän loppuun malliksi vaikkapa tämä entistämätön Blackburn Buccaneer. Se suunniteltiin Royal Navylle vuoden 1953 vaatimuksen mukaiseksi tukialuskoneeksi, joka pystyisi lentämään pitkän matkan vihollisen tutkan alapuolella kantaen ydinasetta ja hyökkäämään laivoja ja satamia vastaan. Viimeinen Buccaneer poistettiin käytöstä v 1994.

RAF:n meripelastukseen käytettyjä moottoritorpedoveneitä

No joo, näitä kuviahan piisaisi. Vaikka itseasiassa kamerani akku loppui kesken vierailun. Ja vara-akku oli epähuomiossa jäänyt hotellihuoneeseen laturiin. Mutta postaus on taas kerran venynyt liiankin pitkäksi. Jos lukijakuntaani kiinnostaa, tai ainakaan ei suunnattomasti ärsytä, niin saatan joskus jatkossakin esitellä vastaavia matkailukohde&historia postauksia. Sopivaa materiaalia löytyy kyllä koneeltani.