Päivän Doodle

Googlen tämän päivän doodlessa muistettiin ranskalaista valokuvaajaa Robert Doisneauta (1912 - 1994). Siitä isnpiroiduin näin viikonlopun kunniaksi kirjoittamaan taas välillä jotain ihan muuta.

Tässä voisivat olla vaikka Herra ja Rouva Keskiäkäinen tutustumassa taidegallerian ikkunaan

Kolmekymmentä luvulla (hui kauhistus, kirjoitin ruman sanan) tekniikan, optiikan ja filmien kehitys mahdollisti aikaisempaa pienempien ja kätevämpien kameroiden rakentamisen. Ja ennenkaikkea yhä nopeampien suljinaikojen käytön. Näin kuvaajat vapautuivat kömpelöistä jalustoista ja liikkeen pysäyttäminenkin onnistui aikaisempaa paremmin. Monet valokuvaajat alkoivat tietysti miettiä, mitä uusia mahdollisuuksia nämä näppärät Leicat ja vastaavat heille antaisivatkaan. Sen seurauksena syntyi mm moderni  kuvajournalismi ja myös ns. katukuvaus. Siirryttiin studioiden pönöttävistä ja lavastetuista otoksista kaduille ja toreille, pyydystämään nopeita vaikutelmia ja ratkaisevia hetkiä.

Yksi tämän uuden tyylin pioneereistä oli nimenomaan Robert Doisneau. Hänen lämminhenkiset ja välillä ilkikuriset välähdyksensä Pariisin kaduista, kahviloista ja ihmisistä ovat kestäneet loistavasti ajan hammasta. Doisneaulle olivat tyypillisiä yllättävät rinnastukset ja hänellä oli silmää arjen pienille, humoristisille sattumuksille.

Toinen katukuvauksen pioneeri ja ratkaisevan hetken-käsitteen keksijä Henri Cartier-Bresson sanoi muistaakseni jossain yhteydessä, että kun hän näkee paikan jossa on mielenkiintoinen miljöö ja sopiva valo, hän vain istahtahtaa odottamaan että jotain tapahtuisi. Tämä periaatehan on myöhemmin tullut käytännöksi myös nykyaikaisessa televiso-journalismissa. Monilla kriisialueilla riittää kunhan TV:n kuvausryhmä saapuu paikalle. Alkaa nimittäin tapahtua jotain. Ja jos ei muuten tapahdu, niin pienellä setelitukolla saadaan tapahtumaan. Vaikkapa dramaattista ilmaan ammunta ja äläwäbäläppää nyrkkien heiluttelun tahdissa. Näin saadaan sitten aikaan tarvittavat parikymmentä sekunttia draamaa illan uutisvirtaan. Mutta se on toki ihan toinen juttu.

Myös Doisneau joutui myöhemmin myöntämään, etteivät kaikki hänen kuvansa syntyneetkään ihan katukuvauksen ihanteiden mukaisesti. Hänen ehkä tunnetuin otoksensa, kuva suutelevasta Pariisilaispariskunnasta 40-luvulla sai paljon myöhemmin, eli 90-luvulla, suuren kaupallisen suosion julisteena. Jolloin kuvassa oleva naishenkilö ilmaantui julkisuuteen vaatimaan osuutta palkkioista. Ja paljastui, että kuvan rakastavainen pariskunta olivatkin pari näytelijäopiskelijaa, jotka Doisneau oli pyytänyt lavastetun kuvan malleiksi.

Keskiäksyä ei moinen juksu tosin haittaa. Sillä tiedän, että vaikka kuva kertoo ne tuhat sanaa, eivät ne sanat useinkaan ole tosia. Kuvaaja on aina ratkaisut paitsi sen mitä kuvaa ja miten, myös sen mitä rajaa kuvan ulkopuolelle. Ja jokatapauksessa varsinkin vanhat kuvat kertovat meille myös paljon sellaista, mitä kuvaaja ei ole sitä ottaessaan edes tullut ajatelleeksi. Doisneun kuvissa pääsemme kurkistamaan menneeseen ranskalaiseen ja varsinkin Pariisilaiseen elämään. Ja parhaissa otoksissa on myös ajasta ja paikatasta riippumattomia, elämään ja ihmisyyteen liityviä pieniä välähdyksiä.

Tähän loppuun lienee parasta laittaa tuubista videopätkä, jossa voitte itse tutustua Doisneaun tunnetuimpiin otoksiin.

I don't photograph life as it is, but life as I would like it to be

Robert Doisneau