Hampaankolosta: Takana Länttä ja Eurooppaa, varjelen, vartija, sitä.

Tuoreiden uutisten mukaan Suomi saattaa sittenkin "päästä" osallistumaan Libyan sisällissotaan. Nimittäin osana EU:n valmiusjoukoista koottavaa EUFOR/Libya-osastoa. Sotakiihko onkin viime päivinä pikkuhiljaa levinnyt yhteiskunnan yläkerroksissa.Suoria vaatimuksia "hyökkäyksestä" Libyaan ei ole toimittajien ja älyttömyystön lisäksi vielä uskaltanut esittää kuin muutama politiikan kehäraakki. Mutta ei hätää, kyllä hallituskin paljastaa korttinsa ihan lähitulevaisuudessa. Onhan sapeleiden kalistelu ja sotaisat hankkeet perinteisesti olleet se horjuvien hallitusten ja hallitsijoiden viimeinen oljenkorsi, jolla kansaa ja vaalirahvasta kosiskeltu unohtamaan päällekaatuvat valtion ongelmat. Tässä tapauksessa ajoituskin on paras mahdollinen. Päätökset ja niitä perustelevat jeesustelut maailmanlaajuisesta vastuunkannosta ja luotettavasta YK-kumppanuudesta voidaan tehdä ennen vaaleja, mutta laskut ja muut ikävät seuraamukset erääntyvät vasta seuraavalle eduskunnalle ja hallitukselle.

Keskiäkäinen mies ei sinällään ole mikään pasifisti, vaan päin vastoin, hyvinkin maanpuolustushenkinen persoona. Mutta koska Paasikivi on tullut luettua ja pätkä Kekkosen aikaa elettyä, olen aina vierastanut ajatusta osallistumisesta hyökkäyssotiin vierailla mailla, vieraiden aatteiden puolesta tai muiden maiden vallanpitäjien vaihtamiseksi. Lisäksi jokaista maalaisjärkistä epäilyttää tämäkertaisen "pelin" henki. Sotaan ryhdyttäessä kun pitäisi olla selvillä edes muutama perusasia. Kuten selkeät tavoitteet ja keinot millä niihin aiotaan päästä. Ja muutama ajatus pitäisi myös uhrata sille, kuinka sota saadaan aikanaan lopetettua ja mitä sen jälkeen mahdollisesti tapahtuu. Tälläisten päätösten tekoa helpottaa yleensä kovasti, jos tiedetään ketä vastaan ja kenen puolesta ollaan sotimassa, ketä sotimiseen rinnallamme osallistuu ja kuka konklaavia viimekädessä ja ihan aikuisen oikeasti johtaa.

En ole ainaakaan huomannut että mikään edellämainituista seikoista olisi sen paremmin EU:n kuin Suomenkaan päätäjillä kovinkaan hyvin selvillä. Päinvastoin korkealla EU-tasolla ollaan lähdössä soitellen sotaan vain siksi että "pakkohan meidän on jotain tehdä" tai edes olla tekevinämme.EU:n arvovaltakin sitä vaatii. Lähetetäänpä ensihätään vaikka kourallinen maajoukkoja "turvaamaan humanitaarisen avun perille pääsyä" ja "suojelemaan siviilejä". Kuinka tämä käytännössä toteutetaan, onnistuuko se ja mitä siitä seuraa onkin sitten jonkun toisen murhe, joskus myöhemmin. Varsinkin kun samaan aikaan kun muutaman EU-maan ilmavoimat pommittavat omien ja NATO:n lippujen alla sodan toista osapuolta eli ovat varsin selkeästi sodan yksi osapuoli.

Minulle tulee kyllä vahva epäilys että tämä keikka ei toteutuessaan voi muuta kuin mennä reisille. Vaihtoehtoja epäonnistumiselle on toki monia. Tässä muutama ensiksi mieleeni juolahtava:

-YK/EU tyyliin lähetetään paikalla liian vähän ja liian kevyesti aseistettuja joukkoja joita kukaan ei oikeasti johda ja joilla ei ole edes valtuuksia muuhun kuin itsepuolustukseen. Tuleeko teille mieleen jotain vaikkapa Srebrenicasta tai Ruandan UNAMIR operaatiosta?

-Gaddafi tai joku muu onnistuu herättämään Libyalaissa kansallistunteen julistamalla maan joutuneen ulkopuolisen hyökkäyksen kohteeksi. EU-joukot muuttuvat paikallisten silmissä vapauttajista valloittajiksi ja saavat niskaansa paitsi Gaddafin joukot myös kaikenkarvaiset sissimiliisit. Sen lisäksi osallistuvat maat (ja koko epämääräinen länsi) saavat niskoilleen sekalaisten islamististen ryhmittymien raivon ja ristiretkeläissyytökset ympäri maailmaa.

-juututaan vuosikausiksi, jopa vuosikymmeneksi selvittelemään sisällissotaa, jota ei saada loppumaan. Vaikka Gaddafi saataisiinkin kammettua syrjään, kahina jatkuu imaamien ja heimo-, alue- tai sotapäälliköiden kunniahimopohjalta. Tyyliin Afganistan tai Irak.

-jos sota oikeasti saadaan loppumaan, lopputulos ei todennäköisesti ole erityisemmin Eurooppalaisia miellyttävä. Valtaan saadaan uusi despootti tai vähintäänkin korruptoitunut omanedun tavoittelija (tyyliin Karzai) joka pysyy vallassa vain lännen jatkuvalla tuella. Mutta vielä todennäköisemmin kiihkoislamistit korjaavat potin ja Euroopan etelälaidalla on vallassa taas yksi kansaansa sortava ja länttä vihaava taliban porukka.

Itseasiassa minulle ei äkkipäätä tule mieleen yhtään ainutta sotaa tai sisällissotaa joka olisi saatettu YK:n tai muiden vastaavien ompeluseurojen toimesta ja johdolla kunnialliseen loppuun. Sodat kun yleensä loppuvat sotimalla tai sopimalla, sen jälkeen kun sotiminen on tullut osapuolille tarpeeksi kalliiksi niin verellä kuin rahallakin mitattuna. YK:n johdolla on kyllä saatu "rauhaan pakotettua" tai muuten sementoitua kymmeniä konflikteja "ikuisiksi" kriisipesäkkeiksi, joissa vallitsee epämääräinen tulitauko tai muu epärauha. Jonka aikana osapuolet keräävät YK:n suojeluksessa uusia voimia ja aseistautuvat hampaita myöten tulevaa uutta koitosta varten. Tai sitten käyvät jatkuvaa matalan intensiteetin sotaa terroritekojen ja sissitoiminnan merkeissä. Pahoin pelkään että Libyassakin voi olla samanlainen lopputulema.

Joten Keskiäkäisen Miehen suositus mukailee Honkajoen rukousta. Älköön lyökö EU:n ja Suomen herrat päätämme Libyan palmuun. Annetaan Libyalaisten hoitaa vallanvaihdoksensa ihan omin voimin ja jäsentenvälisenä. Kapinallisia voidaan toki yrittää auttaa ilmapommituksin, asetoimituksin sekä ruoka- ja lääkeavulla. Mutta ei yritetä sekaantua sotkuiseen maasotaan tai uuden hallitsijan valintaan. Kun uusi kalifi on sitten vallassa niin annetaan kansalle humanitaarista ja jälleenrakennusapua, jos sitä suvaitaan vastaan ottaa.

PS Kuin pisteenä i:n päällä tuon EUFOR-Libya operaation johtoon on nimitetty Italialainen kontra-amiraali Claudio Gaudiosi. Laivaston mies maaoperaation puikoissa Ja vetääkö kenelläkään muulla kuin minulla
sanapari Italialainen komentaja ja sotilasoperaatio Libyassa yhtään suupieliä ylöspäin?

Keskiäkäinen mies muistelee tietenkin vuotta 1940 ja Italian Pohjois-Afrikan joukkojen komentajaa marsalkka Rodolfo Graziania. Joka 12 kuukauden vitkaisten valmistelujen jälkeen oli vihdoin valmis "vapauttamaan talutushihnaansa kalvavat koirat" eli valtaamaan 300 000 miehen voimin brittien hallitseman Egyptin. Vaikka Graziani oli Mussolinille vakuuttanut "Kun tykit alkavat jyristä, asiat loksahtavat kohdalleen", niin aivan kaikkeen ei oltu ehditty vuodessa valmistautua. Esimerkiksi Italialaisten panssarivaunuissa ei ollut lainkaan hiekkasuodattimia ja myös ilmavoimat kärsivät suuresti hiekkapölyongelmista. "Erämaan harmaa susi", kenraali Maleti onnistui heti hyökkäyksen alussa eksymään autiomaahan (rajan omalla puolella) ja ajoi joukkoineen ympyrää kunnes polttoaine oli lopussa. No, näistä ja lukuisista muista pienistä ongelmista huolimatta Italian joukot onnistuivat kuitenkin sekasortoisesti etenemään satakunta kilometriä, Sidi Barranin kaupunkiin asti. Silloin Graziani tuumi että johan tässä oli salamasotaa, huilataanpa välillä ja määräsi joukkonsa kaivautumaan puolustusasemiin. Jonkun ajan kuluttua brittit aloittivat kenraali O´Connorin johdolla ja 25 000 miehin voimin rintaman väkivaltaisen tiedustelun, joka johti varsin yllättäviin seurauksiin. Koska Italialaisten miesylivoima oli vain kymmenkertainen, heidän koko puolustuksensa romahti ja joukot "hajaantuivat". Viisipäiväiseksi suunniteltu englantilaisten tunnusteluoperaatio Compass venähtikin sitten kahdeksan viikon mittaiseksi. Jona aikana britit käytännössä löivät hajalle koko Italian Pohjois-Afrikan armeijan ja valtasivat huomattavan osan Libyasta. Ja saivat vangiksi 150 000 italialaista sotilasta sekä sotasaaliiksi 400 panssarivaunua ja 1200 tykkiä. Britit vitsailivatkin sattumusta Churchilliä mukaillen: "Koskaan aiemmin eivät niin monet ole antautuneet niin harvoille"