Caspar, Melchior ja Balthasar

Hyvää loppiaista kaikille lukijoille. Tänäänhän me lutherilaiset juhlimme niitä kolmea Itämaan viisasta miestä, jotka toivat Jeesus-lapselle kultaa, mirhamia ja suitsukkeita. Esim ortodoksit viettävät loppiasta juliaanisen kalenterin mukaisesti myöhemmin ja meistä poiketen Jeesuksen kastejuhlana. Hieman se Keskiäksyä ihmetyttää, sillä kaste asetettiin kristinuskoon vasta myöhemmin. Mutta ehkäpä juutalainen ympärileikkaus ajoi Jeesuksen kohdalla saman asian.

Kirkollisessa mielessä loppianen merkitsee myös joulunajan lopetusta. Mutta me Impivaaralaiset toki muistamme, että suomalainen joulu loppuu vasta Nuutin päivänä. Sillä "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti sen pois viepi".

-------------------------------------------------

Myös armas Eurostoliittomme tuntuu siirtyneen loppiasajan tunnelmiin. Kiihkeästi odotetaan niitä kolmea naiivia kuningasta, ihan mistä ilmansuunnasta hyvänsä. Jotka toisivat EKP:lle kultaa, dollareita ja juaneita, vaikka vaan lainaksi. Mutta ihmeiden aika lienee jo ohi.

-------------------------------------------------

Mutta kirjoitellaanpa näin juhlan kunniaksi välillä ihan jotain muuta. Ylläoleva ryijy liittyy päivän teemaan, sillä se on nimeltään "Itämaan tietäjät". Eli aiheena on se kolmen kuninkaan kumarrusreissu.

Ryijyn on kauan sitten ihan omin kätösin tehnyt nuori, noin parikymppinen neitonen. Hän oli siihen aikaan jo kihlautunut, ja halusi kutoa ryijyn omaan tulevaan kotiinsa. Mutta ajat olivat vaikeat. Maamme toipui sodasta ja maksoi siinä ohessa raskaita sotakorvauksia. Niin rahasta kuin tavarasta oli huutava pula. Mutta jos tahto on luja, niin asioilla on taipumus järjestyä.

Neitosen tuleva anoppi lahjoitti hänelle säkillisen  heidän omien lampaidensa villoja. Jotka neitonen sitten omin käsin karstasi ja kehräsi rukilla langoiksi. Langat hän värjäytti kylän värjärillä. Jonka jälkeen sitten piti vielä tehdä se varsinainen ryijy.

Nykyihmiseen tekee toki vaikutuksen ryijyyn liittyvä suuri niin työn kuin osaamisen määrä. Mutta ennenkaikkea Keskiäksyyn tekee vaikutuksen siihen liittyvä luottamuksen määrä. Niin itseluottamus kuin luottamus tulevaisuuteeen. Kuten jo sanoin, aika oli varmasti vaikeaa. Takana oli hävitty sota. Kaikesta oli puute. Tulevaisuus näytti hyvin epävarmalta. Mutta nuori neito luotti, että koska he rakastivat toisian, niin he tulisivat menemään joskus naimisiin. Ja pystyisivät perustamaan oman kodin. Jonka seinälle haluaa ripustaa jotain kaunista. Jotain omatekemäänsä.

Joku saattaa siellä kysyä, että mistä tiedän asian menneen noin? Koska ryijyn alaosassa (jonka rajasin pois kuvasta), on isoilla kirjaimilla solmittuna tekijänsä nimikirjaimet. Hänen tulevalla sukunimellään.

Tarinalla oli onnellinen loppu. Ryijy oli vuosikymmeniä paraatipaikalla heidän oman kotinsa seinällä. Sitten se päätyi vuosiksi hautautumaan ullakon kätköihin. Josta se aarteena kaivettiin esiin ja on roikkunut jo parikymmentä vuotta Keskiäkäisessä kodissa. Se ei ehkä nykypäivänä ole hieno ja trendikäs seinäkoriste. Mutta toisin kuin millä tahansa Ikeasta tai muualta kannetulla muodikkaalla sisustuselementillä, sillä on oma tarina. Siihen on latautuneena paljon tunteita ja historiaa. Jotain sellaista, mitä ei lahjakkainkaan mainostoimiston brändimaakari koskaan kykene luomaan.

Nykyajan eräs ongelma lienee siinä, että vaikka meillä on liialtikkin roinaa ja tavaraa, ei tavaroilla eikä enää edes ihmisilläkään ole historiaa eikä minkäänlaista tarinaa. Ja millä ei ole historiaa, ei ole mitään arvoakaan.

PS. Ai niin, on tuolla ryijyllä ainakin yksi yhtymäkohta nykyaikaankin. Se nimittäin ilmentää oman aikansa piratismia. Ryijyä tehtäessä tarvitaan nimittäin "kaavoja" (tai miksi niitä malleja ja ohjeita sitten kutsutaankaan). Siihen aikaan Wetterhoffin käsityöliikkeellä oli kuulemma sääntö, että ostetuilla kaavoilla sai valmistaa yhden ryijyn (tai tietenkin niin monta, kuin oli "lisenssiä" maksanut). Sen jälkeen kaavat oli lähetettävä takasin. Näin varmistettiin ryijyn suunnittelijan tai sen tekijänoikeudet ostaneen firman tulonmuodostus. 

No, koska ajat olivat tiukat, ei pienessä maalaistalossa isoine lapsiliutoineen ollut varaa yhden tyttären hupsutuksiin. Eli ei liiennyt rahaa tilata omia kaavoja. Apuun tuli onneksi jokin sukulaisnainen. Joka oli oman ryijynsä tehnyt, mutta ei ollut vielä kaavojaan palauttanut. Rikos lienee jo vanhentunut, mutta teen tässä julkisen tunnustuksen: Tuo ryijymme on tehty tekijänoikeuksia polkien, lainakaavoilla.