Keskiäkäinen mies kävi eilen illalla konsertintapaisessa. Bändi oli todella hyvä ja solistikin melkein siedettävä. Tosin markkinavoimat taisivat olla juurikin päinvastaista mieltä. Päätellen siitä, että tilaisuuden mainosjulisteessa solistilla oli nimi, bändillä ei.
No, kaikki oli ihan mukavaa sinne keikan puoleenväliin asti. Jolloin vähän kaupanana oikealla puolellani istuneelta tuntemattomalta naisjoukolta herpaantui kiinnostus musiikkiin. Oli niin paljon muuta mielenkiintoista. Parisuhteissa kiemuroita, töissä pitää jaksaa kaikenlaisia kusipäitä tai selkäänpuukottajia ja kaverillekkin oli sattunut jotain hirmu jännää. Ja kaikki tämä piti saada tietenkin jakaa hyville ystäville...
Äänentoisto on toki nykyään niin hyvin vahvistettua, että tuo olisi vielä mennyt sen suuremmitta ketutuksitta. Mutta sitten alkoi vasemmalla puolellani istuva ventovieras rouvapari tökkimään minua kylkeen ja vaatimaan että "käske tuon kanalauman olla hiljaa". Keskiäkäinen Mies on jo elämänkoulutuksen siinä vaiheessa, ettei missään tilanteessa erehdy sanomaan edes rouva Keskiäkäiselle: OLE HILJAA! Saati sitten jollekkin ventovieraalle naisjoukolle. Sellaisesta ei hyvää seuraa, kantapääkokemusta on riittävästi. Mainitsinkin tämän tuolle rouvashenkilölle, joka tietenkin möksähti moisesta tottelemattomuudesta.
Niinpä minulla oli loppukonsertin ajan ympärilläni stereot. Kanat jatkoivat kotkottamistaan ja äkäinen buldoggi murisi tasaiseen tahtiin toiseen korvaani, että "kuuletko sinä tästä konsertista jotakin, minä en ainakaan kuule mitään" tai "minä en ainakaan pysty nauttimaan musiikista tälläisessä hälinässä".
Minulle tuli tästä kaikesta kovin ristiriitainen ja syyllinen olo. Jotenkin tuntui että koko ongelma oli minun vikani. Ja aloin tuntea syvää ymmärrystä apostoli Paavalia kohtaan. Se ärähdys, "nainen vaietkoon seurakunnassa" ei todellakaan tainnut tarkoittaa pappisvirkaa, vaan kyseessä oli yleisempi käyttöohje...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti