Vaikka kaikki muuttuu, niin mitään uutta ei silti ole auringon alla. Sillä Suomalainen poliitikko ei muutu...

Uuden suomettajasukupolven kasvoja-keräilysarja: Ville Itälä ( Isänmaaton Kokoomus )

Tämäkin piti näköjään tapahtua. Kirjoitin nimittäin ensimmäisessä Suuhuuhtelussa näin:

...minusta on viime vuodet tuntunut siltä, että poliitikkojemme mielestä Suomi ei voi enää päättää mistään tupakkalakia tai jätevesiasetusta merkittävämmästä...

Tuosta kirjoituksesta ehti kulua vain viikko, kun Kansattoman Kokoomuksen terijokelais-siivestä löytyi yli-innokas EU-dhimmi, Ville Itälä. Jonka mielestä jopa reisille menneen jätevesikusetuksen kosmeettinen korjailulakikin on liian merkittävä asia kansallisen parlamenttimme päätettäväksi. Joten eipä muuta kuin kantelu EU-komissiolle kehiin...

Mikäpäs siinä. Pitäähän niitä vanhoja kansallisia perinteitä ylläpitää. Myytti suomalaisten huonosta itsetunnostahan on syntynyt nimenomaan tarkkailemalla suomalaisten poliitikkojen toimintaa ja käytöstä. Augustin Ehrensvärdin Suomenlinnan kiveen hakkauttama motto: "Jälkipolvi, seiso tässä omalla pohjallasi. Älä luota vieraan apuun..." on monille heistä ollut ylivoimaisen vaikea noudattaa ja mallia on otettu mieluummin Carl Cronstedtista ja myöhempinä aikoina Otto Wille Kuusisesta.

Käytäntöhän alkoi jo autonomian aikana ja silloin aktiivisimpia Pietarin tien kulkijoita olivat nimenomaan esi-kookosmuslaiset, eli Vanhasuomalaisen puolueen myöntyväisyysmiehet. Mutta perhana, tämä Pyhä Venäjänmaa kehtasi luhistua ja hyvä tsaari pääsi päiviltä. Itsenäisyyden ajan pari ensimmäistä vuosikymmentä menivät sitten melkoisessa epätietoisuuden ja hajaannuksen tilassa. Koska selkeää isäntää ei poliitikoillemme löytynyt, takapuolia livotiin puoluekannasta ja ajankohdasta riippuen joko Tukholmassa, Berliinissä tai Moskovassa, yrittivätpä jotkut harvat kokeilla samaa Lontoossa ja Washingtonissakin. Joissain piireissä jopa Kansainliitto korotettiin jumalasta seuraavaksi auktoriteetiksi ja turvaksi.

Sodan jälkeen tilanne onneksi normalisoitui pikkuhiljaa. Moskovasta saatiin kuulla vakaa ja turvallinen Isännän Ääni monia vuosikymmeniä. Ah sitä auvoista onnea suomalaispoliitikkojen keskuudessa, kun päät voitiin työntää syvälle jonkun NKP:n tai KGP:n leivissä olevan neuvostopoliitikon tai -diplomaatin lämpöiseen takapuoleen. Valitettavasti aikaa myöden tähän halukkaita oli niin runsaasti, että ns henkilökohtaista kotiryssää ei ihan jokaiselle vapaaehtoiselle riittänyt. Myös Tehtaankadun keittiön kapasiteetti rajoitti ikävästi niiden kiihkeästi  himoittujen illalliskorttien saatavuutta. Onneksi nokkelimmat nuorisopoliittiset broilerimme hoksasivat, että itään voi kumartaa myös koukkaamalla DDR:n kautta.Vaikkapa ryhtymällä STASI:n juottovasikaksi.

Sitten tuli poliitikoillemme vaikea aikakausi. Onnettomuudet seurasivat toisiaan. DDR lakkasi olemasta, suuri ja mahtava Neuvostoliitto hajosi ja jopa ikuinen Ystävä, Yhteistyökumppani ja Avunantaja NKP kiellettiin. Suuri oli epätietoisuus ja hätäännys poliittisella kentällämme. Ketä nyt kumarramme, mistä kuulemme oikean opin?

Onneksi vahingot jäivät loppujen lopuksi aika vähäisiksi, sillä vähintäänkin jokaiselta fiksulta poliitikolta löytyi puvustostaan kääntötakki ja monilla oli jopa ihonaan kameleontin nahkaa.

Vasemman laidan edistykselliset etujoukot alkoivatkin kilvan vihertää tai löysivät uuden uskonsa monikultturismistä. Jota voitiin kivasti kuorruttaa ihmisoikeuksien puolustamisella ja rasismin vastustuksella. Se kävi jopa suhteellisen kivuttomasti, sillä profeetta Marxia ei tarvinnut tässä käännöksessä mitenkään kieltää tai hylätä. Vain kaikkein änkyrimmät vasurit jatkoivat vanhasta muistista uuden Venäjän nuoleskelua

Uusiksi pyhäinkuviksi luotiin ideaalinen illuusio YK:sta ja muutamasta muusta kansainvälisestä järjestöstä. Se että tämä kuva ei lainkaan vastaa näiden järjestöjen todellisuutta, ei paljoa haittaa. Olihan Neuvostoliittokin aikoinaan täysin vapaa mm militarismista, korruptiosta, sovinismista, ympäristö- ja kansallisuusongelmista... Kunhan sitä vain osasi katsoa oikeanoppisin ja viattomin silmin.

Kepu-johdolle uusi tilanne oli ehkä kaikkein kipein. Olihan Moskova pitkään ollut sen vallan vankkumaton tuki ja rahoituksen lähde. Hieman heidän haavojensa kirvelyä toki helpotti Kepun kannattajakunnan vilpititön ilo sen johdosta, että puolue-eliitti takkeja kääntäessään palasi kentän syvien rivien linjoille.

Poliittisen kentän oikealla laidalla (eli Kokoomuksessa ja SDP:n enemmistössä) taas keskittyttiin tässä muuttuneessa tilanteessa kiireesti etsimään maallemme uusi Isäntä. Nopeasti se löytyikin Euroopan Keskinäisen Kähminnän ja Ranskalais-Saksalaisen Päätöksenteon Klubista, jota lyhyemmin myös Euroopan Unioniksi kutsutaan. Sinne meidän olisi päästävä mukaan pikimmiten ja mahdollisimman syvälle. Hinnallla millä hyvänsä.

Epäluuloiselle Suomen kansalle tämä ajatus saatiin syötettyä toistamalla riittävän kauan hokemaa, jonka mukaan vasta Unionin jäsenenä Suomi piirtyy Euroopan kartalle ja suomalaiset voivat kutsua itseään oikeiksi eurooppalaisiksi. Ja että ilman tätä jäsenyyttä olisimme vain kuihtuva ja köyhtyvä sekunda-Albaania. Tyhmimpiä sanankuulijoita jopa vedettiin retkuun vertaamalla Unionia hienoksi Pendolino-junaksi, joka on lähdössä hetkellä millä hyvänsä. Epäröimällä hetkeäkään jäisimme asemalaiturille ruikuttamaan eikä seuraavan junan tulosta olisi mitään varmuutta. Ja jos sellainen tulisikin, se olisi vain jokin hikinen lättähattu, jossa joutuisimme matkaamaan kapisen rupusakin ja köyhälistön seurassa.

Niinpä ohittamalla pari pikkuseikkaa, kuten perustuslaki ja demokratia, päätös unionin jäsenyydestä saatiin runnottua läpi alta aikayksikön ja poliittinen eliitti sekä muu tiedostava uusaateli on voinut palata seesteiseen rauhaansa. EU on onneksi osoittautunut oikeaksi runsaudensarveksi, jossa jokaiselle aatesuunnalle löytyy sovelias peffa nuoltavaksi. On tarjolla niin meheviä pääomalobbyjen takapuolia,leveitä maataloushanureita, väljiä monikulttuurisuusperseitä kuin tiukkoja ihmisoikeusoppineita pebojakin.

Ja ennenkaikkea, päättäjillämme on taas tukeva selkänoja. Jokainen poliittinen lehmänkauppa tai typerinkin munaus voidaan aina perustella joko EU:n direktiivillä, yhteisillä Eurooppalaisilla arvoilla tai väistämättömänä yhteisen taakan jakamisena. Mitäpä siitä, jos samalla tuli myytyä kansallinen itsemäärämisoikeus ja pian on kaupiteltuna melkein koko kansallisvarallisuuskin kansaivälisille pääomapiireille (globalisaation ja uusliberaalin markkinatalouden ja ilmastomuutoksen nimeen, aamen...). Tärkeintähän kuitenkin on että poliitikkomme saavat norkoilla niiden pöytien liepeillä, missä ne eurooppalaiset päätökset alamaisille julki tuodaan.

Jotkut turhan hyvällä muistilla varustetut keskiäkäiset miehet saattavat vielä nykyäänkin joskus nurista, että eihän tälläisistä sitoumuksista ollut mitään puhetta silloin, kun Unioniin liityttiin. Heille poliitikkomme vääntävät sujuvasti rautalankaa kielellä jota juntit alammainesetkin todennäköisesti ymmärtävät: Kuulehan nyt, tähän junaan ei myyty kuin menolippuja. Tai: Me olemme nyt naimisissa EU:n kanssa ja tämä liitto on pyhä. Me olemme kuin sulhanen jolta on alttarilla kysytty, tahdotko. Sen jälkeen ei enää kysellä, on vaan kaikki otettava vastaan, niin myötä- kuin vastamäetkin.

PS. Poliittisella eliitillämme on jäljellä enää yksi vakava huolenaihe. Niistä yhteisistä Eurooppalaisista arvoistamme puuttuu nimittäin eräs tärkeä ulottuvuus. Poliitikkomme eivät vieläkään pääse norkoilemaan sen pöydän äärelle, jossa leikitään tinasotamiehillä. Eikä korkealla upseerikunnallamme ole juuri minkäänlaista arvolleen sopivaa pätemisfoorumia. Tämä kipupiste on tietysti puuttuva NATO-jäsenyys.

Ajatelkaapa nyt millaisen merkittävän panoksen voisivatkaan kärkipoliitikkomme antaa tämän läntisiä arvoja yhdistävän rauhanturvaamisjärjestön päätöksentekoon. Keskiäkäinen mieskin voi jo sielunsa korvin niitä kuulla: "Hollanti on ainakin yhtä iso mahti kuin Venäjä...Turkki on vaíkutusvaltaisempi kuin EU...Venäjä-Venäjä-Venäjä..." Ja ajatelkaapa kuinka suloista olisi, kun kenraali- ja everstikunnallemme annettaisiin mahdollisuus sovittaa kielensä amerikkalaiskollegojensa pyllynvakoon. Puhumattakaan nyt siitä onnen ja autuuden tunteesta, mikä leviäisi koko satraappikuntaanmme, kun Rakas Arvojohtajamme saisi palkkiona NATO-jäsenyydestämme viimein ja vihdoin sen kauan odottamansa kutsun Valkoiseen taloon. Sen kutsun, jonka eteen ulkoministeriömme parhaat kyvyt ovat turhaan uhranneet jo lukemattomia miestyövuosia...

Kuvassa suuri joukko suomalaispoliitikkoja on läsnä siellä, missä Euroopan asioista päätetään